Kukkaloistoa yläpihalla.

    Samaa kukkaloistoa hiukan eri kulmasta.  Kukkapenkki on reynustettu maahan upotetuilla luonnonkivillä.

   
   Saunan terassilla on pieni kesäkeittiö.  Grillaaminen ja loimulohi onnistuvat mainiosti.

Loppukesän kukkaloistoa.  Tämä on näkymä, kun nousen rannalta/rantasaunalta päämökille.

Tässä näkyy yksi kesän urakoistani - rakensin luonnonkivipolun kellarille.

Minulla oli ensimmäistä kesää kasvimaa.  Yritin kasvattaa hernettä, porkkanaa, sipulia, salaattia. tilliä ja retiisiä sekä ruusupapuja.  Kaksisesti en pääse taitojani kehumaan.  Kokemusta tuli enemmän kuin satoa.  Herneet ja porkkanat onnistuivat, samoin ruusupavut.  Salaatista tuli kitkerää, pienet madot söivät retiisini, samoin sipulini.  Hauska oli kuitenkin kykkiä penkkien seassa rikkaruohoja nyppien  Taustalla näkyvät vuosi sykksyllä rakennetut kompostorit.  Kunhan pääsen parantamaan maata kompostimullalla, olettaisin satojenkin paranevan.

Koko kasvimaa-aluetta reunustaa taustalla näkyvä luonnonkivimuuri.  Muuri rakennettiin jo vuosi sitten.  Kesti hyvin talven koettelemukset - pysyi kuosissaan - ei routa runnonut lainkaan.

Ihana kesä takana, kohta kaunis syksykin, joten olen jälleen täällä.  Aivan ensimmäiseksi haluan tuoda terveiset mökiltä, missä olemme viettäneet monta monituista ihanaa hetkeä kesän mittaan.  Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten.......

 Kukkaketo on loistossaan juhannukselta heinäkuun puoliväliin.  Sen jälkeen niitän sen ja nautimme nurmikosta.

Istun päämökin portailla ja nautin järvimeisemasta.

Näkymä saunan terassilta rantaan ja laiturille.

Hei!

Kiitän kaikkia blogiani seuranneita.  Keitä sitten olettekin.  Kevät kolkuttelee ovella ja mielenkiintoni karkailee pihoille ja luontoon.  Aikani ei tällä hetkellä taida riittää tiiviiseen blogin päivittämiseen.

Toivotan kaikille hyvää kevättä ja kesää.  Palataan syksyllä asiaan, mikäli olette vielä kiinnostuneita.

Talvista tarinaa

Tuuli tuiversi järven selkää,

pöllytti lunta pyryksi ilmaan

Kieputti ylös, pyöritti alas,

kiritti kiivaasti pitkin pintaa

Nietosti tuonne, kinosti tänne,

 peitti polut ja kolatut väylät

Kipusi rinnettä mökille,

täytti terassin lumella

Iski osan ikkunoihin

 loput nurkille nakkasi.

Talon taakse pyörteet pisti

Tyttö seisoi pihalla

Kahareisin, kädet sivulla

Syli avoinna tuulen tulla

Pyry poskesta puraisi

Tuisku tarrasi silmäripsiin

Puski puhuri kunnolla

Tarttui kiinni tamineista

Koki kaataa pienen tytön

Voittaa vastaanpanijan

Tyttö puski päin puhuria

Viimaa voimalla vastusti

Tuulen kanssa tappeli

Kunnes käännähti ympäri

Tuuli tyrkki tyttöä

Puhurina pukkasi

Viimana viskasi

Pihan poikki juoksutti

Melkein lentoon lähetti

Muksahti muksu mahalleen

Kääntyi siitä selälleen

Ei tarttunut tuuli vaatteeseen

Yli kiisi kiireineen

Jäi tyttö rauhassa aloilleen

Maassa maaten  ihaili

Kun pyry maisemaa muovasi

Kuuset peitti vaippaan valkoiseen

Koivut puki asuun pitsiseen

katolle kinosti pyry hyppyrin

Tyttö  sai aikaan lumienkelin

Niin hyvä oli maassa loikoilla

Ei tuuli tuntunut ollenkaan

Katse kiertyi ikkunaan - huomasi

Mummi lämpimin silmin seurasi

Sitten havahtui mietteistään

Teki mieli sisälle lämpimään

Tyttö syvään huokaisi,

Oli hyvä olla

Sisällä oottivat

Mummi

Lämmin mehu

Ja kanelipulla

Ja kanelipulla

Sukuun tulee uusi koiranpentu

Kolme vuotta on tuosta tapahtumasta.

Olemme matkalla katsomaan uutta koiralasta.

Pepi mukana meillä matkustaa.

Uuteen tulokkaaseen se myös tutustua saa.

Dopi  - pieni, ruskea pallero,

niin söpö ja hellyttävä on. 

Koko poppoo sitä ihailee,

vuorollansa sylissään pitelee.

Pepi, missä oot, tulehan katsomaan,

kuinka suloinen pentu on kerrassaan.

Pepi puuttuu joukosta, saavu ei,

mikä pannahinen sen pois nyt vei.

Jo keksii katse, missä Pepi on,

vaan miksi on olemus onneton.

Pepi makaa olohuoneen nurkassa.

Pää roikkuu tassujen välissä,

kuono nurkkaa kohti tuijottaa

korvat valuvat pitkin lattiaa.

Häntä roikkuu velttona alhaalla. 

Koko olemuksellaan viestittää,

ei ole mulla yhtään ystävää.

Kaikki minulle tärkeät ihmiset

ovat koiranpentuun hurahtaneet.

Minut  unohtaneet ovat kokonaan,

kaikki syy on minulla loukkaantua.

Ei ole herkkuja tarjottu,

ei vatsasta, korvan takaa rapsutettu,

ei leikin leikkiä leikitty. 

Vähemmästäkin

saa herkkä koira hepulin. 

Kun ette mua huomaa,

en minäkään

mokomasta pennusta välitä.

Lähdetään pois viivytyksettä

En tahdo seurata mokomaa hyysäystä.

Voi hyvänen aika, havahtuu miniä,

eikö kukaan ole huomannut Pepiä.

Pepi vilkaisee paheksuvasti,

kääntää kuononsa nurkkaa kohti..

Vaikka miniä miten mairea ois,

Pepi loukkaantuneena kääntyy pois.

Koko illan saa miniä hyvittää

ja herkkuja Pepille syöttää.

Pikkuhiljaa  jo Pepikin yrittää

anteeks´antaa ja asemaansa luottaa.

anteeks´antaa ja asemaansa luottaa.

Tessu jatkuu...

Mies suostui, tilasi kaivurin, 

minä miniälle soitin ja lupasin.

Tessu valkeaan lakanaan käärittiin 

ja pahvilaatikkoon laitettiin.

Kun menimme Tessua hautaamaan, 

tuli nosturiauto mökkitiellä vastaan.

Ei mahhduttu kunnolla ohittamaan,

 piti peruuttaa mökkinaapurin pihaan.

Oli meillä kummastus suuri,

kun nosturiauto poistui mökkipihasta juuri.

Me mökille kun saavuttiin,

siellä kaivurikuski tavattiin.

Mies tivasi,

mitä nosturiauto täällä teki.

Pani maaten, kuski totesi.

Mikä pani, mies ihmetteli.

No kaivuri, kuski tarkensi.

Sen jälkeen tarkemmin selitti.

Oli siirtämässä suurta kiveä.

Unohti tukijalan täsmätä.

Kivi painoi monta tonnia,

alkoi kaivuria kumoon vivuta.

Niin kellahti kaivuri kyljelleen,

kuski kuului ehjänä säilyneen.

Vaan nosturiauto tarvittiin,

kun kaivuri pystyyn nostettiin.

Muuten kuoppa oli Tessulle kaivettu,

kivet mansikkamäeksi rakennettu.

Iso kivi on mansikkamäen kupeessa.

Muistona kommelluksesta.

Vaan ahomansikoita kasvaa nykyisin mäki.

Siellä kykkii kesäisin iso ja pieni väki.

 Kuoppaan  Tessun taiten laskettiin, multa päälle varoen lapioitiin.

Tahtoi miniä kiven haudalle laittaa. 

Siihen nimen, syntymäpäivän ja kuolinajan kaivertaa.

Vaan mitä laittaisin siihen tekstiksi,

sitä miniä ääneen ihmetteli.  

Mitä tapasit sanoa Tessulle,

kun halusit käyvän sen levolle.  

Minä kysyin, miniä vastasi.    

Ole vain, minä sitä kehoitin,

ole vain, kun rauhoittaa halusin, 

ole vain, kun halusin lohduttaa, 

ole vain, kun halusin helliä.   

Ole vain, lukee Tessun kivessä.  

Ole vain  - se tarkoittaa enemmän.

Tessu jatkuu...

Tessu rakasti kevättalven  kirkkaita päiviä.  Valkoinen, kevätauringossa kimalteleva hanki kantoi ja salli koiran kirmata pitkin järven selkää, viilettää  vastarannalle saakka, kaartaa loivassa kaaressa takaisin ja palata nuotiopaikalle grillimakkaroita kärttämään.  Grillimakkara oli Tessun herkkua.  Kun palan sai, piti  jo pyrähtää pieni kierros pitkin jäistä järven pintaa, palata sitten uutta herkkupalaa pyytelemään.

Vaan tuli kevättalvi ja pääsiäinen.  Ei maistunut Tessulle makkara.  Kävi vain  nuuhkaisemassa pari kertaa ja hylkäsi  hangelle.  Eivät kirittäneet koivet hankikantoista järven pintaa.  Koira vaelteli vaisuna pitkin pihapiiriä.   Energia oli ehtynyt, tarmo kadonnut.

Miniä käytti lääkärissä, syötti rohtoa jos jonkin moista.  Vaan ei koira kohentunut ei tauti taantunut.

Puhelin pirahti pöydällä huhtikuisena aamupäivänä.   Langan päässä miniä.  Sanoista ei itkulta tahtonut selvää saada.  Tessun taudin syy oli selvinnyt.  Syöpä pahasti vatsaan levinnyt.  Ei toivoa ollenkaan, piti koira piikillä lopettaa.

Saanhan haudata Tessun mökille, miniä itku kurkussa aneli.  Tessu mökkiä kovin rakasti, siellä viihtyi ja sinne halusi.  Ei olisi hauta kaukana, olisi helppo haudalla vierailla.

Mistä soitat, kyselin hämilläin, voinko palata asiaan pikipäin. 

Minä soitan luota lääkärin, on minulla mukana puhelin.

Hyvä,  palaan kohta asiaan.  Pari asiaa joudun tarkistamaan.

Miehen langan päähän tavoitin.,  hänelle asian selostin.  Maa jäässä on, kuinka kuoppa kaivetaan, lienee vastaus siihen vaikea.

On asia miniälle tärkeä, en tahtoisi sydäntään särkeä.

Vaan muistatko mistä puhuttiin, kun  mökillä kiviä katseltiin.   Hujan hajan ne lojuivat tontilla, oli niitä ikävä katsella.  Minä tahdoin ne kasaksi kerätä, kolot täyttää maalla ja ahomansikan taimilla.   Nyt olisi oiva tilaisuus, sujuisi samalla Tessun hautaus. 

Jatkuu... 

Tessu

Tessu tuli sukuun miniän myötä.    Poika joutui painimalla ottamaan  koiralta paikan  nuoren parin yhteisessä kodissa.  Vasta kun valtataistelu oli käyty ja voitettu, palasi rauha taloon.  Kun koira tiesi paikkansa se asettui ja tyytyi siihen.  Isännän paikkaa ei koira koskaan pojalle suonut -  se kuului miniälle.  Mutta ylemmäkseen  pojan hyväksyi.

Terhakka ja energinen Tessu rakasti mökkiä.  Oli lääniä juosta pitkin järven rantaa, koluta kivikoita ja möyhentää  mättäitä.   Kun ryhtyi kilpahaukuntaan kaiun kanssa, ei kisasta tullut loppua lainkaan.  Kaiku jaksoi vastata ja lopulta oli Tessun tunnustettava tappionsa.  Vaan muistiko tuota seuraavan kerran mökille tullessansa.  Vielä mitä.  Sama taisto toistui jälleen.

Naisten  rantasaunasta Tessu ei missään nimessä tahtonut jäädä paitsi.  Se kyttäsi kukkaniityllä, rannan tuntumassa. Saunan ovi avautui ja naiset astuivat terassille.  Alkoi haukunta ja vimmattu kehäjuoksu pitkin niittyä. Vastaperustetun kukkaniityn multa ja taimen alut sinkoilivat ilmaan ja ympäriinsä.  Voi vain huokaisten todeta, ettei tänä kesänäkään tuohon kohtaan mitään kasvaisi, mikään kasvi ei siihen jalansijaa saisi.

Haukuntaa ja kehän juoksua kesti, kunnes viimeinenkin nainen oli vedestä noussut.  Koira oli rauhallinen, kun naiset olivat saunassa, mutta aina uimaan mentäessä esitys toistui.

Illan edetessä ja hienoisen hämärän laskeutuessa maisemaan Tessu tassutteli rantaan tai laiturin päähän, istahti kuin patsas paikoilleen  ja tuijotti liikkumatta tovin jos toisenkin kaukaisuuteen.  Ei kääntynyt meitä muita katsomaan eikä toimiamme tutkailemaan.   Me joskus päiksemme pohdimme, mitä mahtoi koira miettiä, mitä kuvitteli kaukaisuudessa näkevänsä.

Mökki oli Pepin reviiriä, mökillä määräsi Pepi.  Sen se  ensi kerrasta teki Tessulle tiettäväksi.

Tessun kuppiin terassille oli laitettu maksalaatikkoa.  Yleensä Pepi ei maksalaatikosta piitannut. Katsoi  loukkaantuneena kuononsa vartta pitkin jos sille sellaisia pöperöitä tarjoiltiin.  Tessu kiiruhti kupilleen nälkäisenä  ja tyytyväisenä.  Tessu piti maksalaatikosta.  Tessun ilmeestäkö ja olemuksesta Pepi päätteli  kupissa olevan jotakin todella hyvää.  Kärppänä  se pyyhälsi paikalle, rähähti  pari kertaa Tessulle ja pakotti tämän väistymään takavasemmalle.  Ei auttanut Tessun  kuin seurata vaisuna sivusta, kun Pepi tyhjensi kupin maksalaatikosta.   Mahtoiko mokoma huomata, että  vohkittu herkku oli  pelkkää pahaista maksalaatikkoa.  Jos huomasi, ei ylpeys sallinut jättää syömättä.  Tosin tuonnemmin ei Pepi Tessun ruokakupille ryntäillyt.

Pepi jatkuu...

Rupikonnan kerran yhytti

Pepi mökillä hietikolla.

Sitä aikansa kierteli, kaarteli,

mietti antaisko rauhassa olla.

Kun ei konna tohtinut liikahtaa,

alkoi Pepi vierestä rapsuttaa

molemmilla etutassuillansa.

Koska konnaan ei tohtinut koskea,

Pepi jatkoi hiekan kaivuuta.

Konnan ympäri kiersi kaivaen,

sai aikaan vallihaudan sen,

konna kökötti saarellansa.

Jo komennon haukahti konnalle.

Olen vanginnut sinut saarelle.

 

Älä ajattele edes, että pakenet.

Siitä kauheat olisi seuraukset.

Minä vartioin tässä,

en päästä pois.

Mitä muuta nyt tässä tehdä vois.

En tohdi sinuun koskea.

Pinnaltas olet kostea.

En tiedä puretko, pistätkö.

Vai onko sinulla jokin muu asekätkö.

Tilanne jymähti paikoilleen.

Pepi saanut oli aikaan pattitilanteen.

Konna tohtinut ei pois loikata,

Pepi vartiopaikalta poistua.

Tuli äiti, laukaisi tilanteen.

Nosti konnan ämpäriin muoviseen.

Sangon järven rantaan kiikutti,

Pepi perässä valppaana viiletti.

Äiti kumosi ämpärin kyljelleen.

Vapautti konnan rantaruohikkoon.

Konna loikkasi oitis kaislikkoon,

ja sukelsi pinnan alle.

Pepi katseli äitiä kummissaan.

Mikä kumma se mahtoi ollakaan.

Vaan kaveriksi minulle ei kelpaiskaan,

kun veteen meni sukeltamaan.

Minä inhoan vettä ja märkyyttä.

Tosi ikävä on vaikka vain kylpeä,

saati sitten jos sade kastelee,

tai vaikka vain tassut kastuu.

Minä ymmärrä en sitä porukkaa, 

mikä vedessä itseään liottaa.

Jos tassuni kostuu, minä nostan sen

ja kosteutta kovin hymmästelen.

Jos ilmass on hiukka kosteutta,

korvakarvani alkavat kihartua.

Kuin kreppirautaa käytetty ois.

Ne säkkärät tadon oitis pois.

Saati sitten jos minut kastellaan,

käy turkkini vettä vuotamaan.

Veden paino vie kaikkea alaspäin,

jopa korvani poskilla roikkuu.

Kauneus katoaa myötä märkyyden.

Näytän rottaakin rumemmalta.

Tahdon olla kuin pieni prinsessa.

Kaikkein silmissä hyvältä näyttää.

Siksi turha on veteen houkutella,

tai kylvyssä minua käyttää.

Pepi jatkuu...

Kerran toisen kun lenkkiä kierrettiin,

Pepi törmäsi piikkiseen siiliin.

Siili oitis kerälle käpertyi,

tyssäs tuttavuus tuhanteen piikkiin.

Piikit törrötti kohti taivasta,

kuului sisältä jumputus kumea.

Pepi pelkäsi, siiliä oudoksui,

alkoi haukkua kauheasti.

Ääni koveni, räksytys riistäytyi, 

ääni muuttui kimakaksi.

Jumpu, jumpu, kuului siilistä,

sitä Pepi ei voinut kuin pelätä.

Ei uskalla karkuun lähteä,

jos selkänsä tuolle kääntää.

Se saattaa perään lähteä,

takaapäin kimppuun hyökätä

ja piikkinsä turkkiini työntää.

Pepi tiennyt ei kuinka toimia.

Se jähmettyi paikoillensa.

Räksytystä ei tohtinut lopettaa,

ase ainoa oli se hällä.

Piti äidin apuun joutua.

Pepi pälkähästä pelastaa.

Äiti Pepin nosti syliinsä,

pois passitti joutuisasti.

Siili piikkeineen jäi paikoilleen,

kai kiitteli puolustustansa.

Pepi jatkuu....

Kerran lenkille taasen lähdettiin,

metsäpoluille matka suunnattiin.

Pepi vapaana sai metsässä vaeltaa,

polun pielet kiireettä koluta.

Pepi pysähtyi,

paikoilleen jähmettyi,

katsoi äitiäa kysyvästi.

Otus outo maassa kyyhötti,

pelko varmaan sen paikoilleen jähmetti.

Äiti kiirehti paikalle varmistamaan,

ettei Pepille aiheudu vaaraa.

Vaan yllättyi äiti itsekin,

jänön poikanen maassa makaa.

Se hiljaa on, ei hievahda,

viiksikarvatkin paikoillaan pysyy.

Varmaan miettii, kun pysyn hiljaa näin,

uhka kauemmaksi lymyy.

Pepi huomaa, ei äiti kauhistu,

alkaa kiertää pupua pientä.

Kirsu käy, nenä nuuhkii, nokka tuhisee,

uusi tuoksu kun sieraimiin tunkee.

Pepi aikansa kiertää pupua,

ei tohdi siihen koskea.

Kai ymmärtää Pepi sanomatta,

ei äiti sallisi moista.

Äiti sanoo, Pepi tulehan.

On aika jatkaa matkaa.

Anna pupun olla rauhassa 

ja hakea emonsa turvaa.

Pepi tottelee, polulle pyrähtää,

matkaa riemuiten juosten jatkaa.

Tuskin toisensa tapaavat uudestaan,

Pepi, pienoinen jäniksen poika.

Vaan luonnon ihmeiden kohtaamista

ei mikään milloinkaan voita.

 Pepi jatkuu...

Jo pyyhältää äiti perästä.

Voit Pepi pieni eksyä.

Et tunne vielä tienoota,

onko sinulla edes suuntavaistoa.

Koiran kiinni saa vasta rannalla,

jäisen lahden toisella puolella.

Pepi paikka! äiti komentaa.

Pepi paikalleen kyyristyy makaamaan.

Koira kavahtaa.

Tuleeko sapiskaa?

Kun en suostunut kutsua kuulemaan.

Vaan tohdi ei äiti torua

pienen pientä suloista palleroa.

Sylin suojaan hellästi painaa vaan,

kunnes kotirantaan saavutaan.

Vaan sitten käy komento kovana.

Pepi! Enää et saa karata.

Äidin töitänsä täytyy toimittaa.

Muista pysyä tyttö tontilla.

Pepi tottelee,

ei enää karkaile,

vaan asettuu kiltisti tontille.

Kun liikettä ei tule niveliin,

pääsee kylmyys tarttumaan tassuihin.

Kohmeus valtaa Pepin kauttaaltaan.

Käy pientä koiraa paleltamaan.

Se tärisee päästä varpaisiin,

katsoo äitiä silmin anovin.

Tee jotain, oloani helpota,

on ikävä kylmää kokea.

Äiti ottaa tyynyn autosta.

On täynnä se hanhen untuvaa.

Tyynyn asettaa männyn juurelle,

nostaa Pepin hellästi tyynylle.

Huivin peitoksi  vielä levittää,

kaulan ympäri kulmat kieräyttää.

Pepi pieni asettuu paikoilleen.

Lientyy kohta vapina jäsenten.

Kuono painuu päälle tassujen.

Luomet laskeutuu silmät sulkien.

Väsy voittaa pennun pienoisen.

Vie verkkaan maille unien.

 Pepi jatkuu..

Talvi paras on Pepistä vuodenaika.

Pakkasella ei tarvitse hikoilla

Kolmeenkymmeneen painuu pakkaslukema,

koira nauttii säästä koko sielulla

Se pinkaisee juoksuun pomppien,

aistit valppaina ilmaa nuuhkien

Nyt poistuu se kulkuväylältä, 

sisään nietoksen alkaa ängetä.

Hanki lunta on pakkaskeveää, 

sitä ympäriinsä pöllyttää

Kuono kyntää kuin aura vakoa, 

sitä hauska on vierestä seurata

Sitten pyörähtää Pepi selälleen, 

vitilumessa kierii yhä uudelleen

On töppöset kohti taivasta,

kuono, korvat, silmät lumen peitossa

Vaan silmät loistavat riemusta, 

oi talvi kuinka oletkaan ihana

Ei haittaa vaikka hanki upottaa, 

lyhytjalkaisena  mahasta kiinni jää.

Tovin aherrus Pepin palkitsee, 

kulkuväylällä  vapaana jo pinkaisee

Lumisade on aivan ihana, 

lumihiutaleita  tahtoo tavoitella.

Monta toki saa suuhun napattua,

 huomaako sen, kun ne heti sulaa.

Kevättalvi on aikaa riemuisaa, 

päivä paistaa, nietos kannattaa.

Voi kirmata hangella vaivatta, 

ei estä lumi ei upota.

Järven jää on paikka ihana,

kalaimiehet siellä on seurana.

Pilkki onkijan jään alle solahtaa,

ahven tarraako kiinni, sitä odotetaan

Pepin haukkua pitää pilkkijää,

joka selvästi uhkaa reviiriä.

Vaan ei jaksa se kauaa ärhentää, 

pitää päästä tienoita kiertämään.

Yli lahden poukaman pinkaisee.

Siellä uudet seikkailut oottelee

 Pepi jatkuu..

Pepi koira on sosiaalinen, se kaikista tahtoo kaverin.

Tutun koiran näkee, terästyy, korvain juurikarvat pörhistyy.

Ensin ottaa asennon terävän, kumipallon lailla pomppii hän,

luo uuden tai vanhan ystävän.

Etutassut alas, peppu koholle, tämä varma on kutsu leikille.

Kuono kuonoa vasten laitetaan, toinen toistansa kierretään, kaarretaan.

Ei haittaa, onko tuttava pieni tai suuri, Pepin mielestä koko on sopiva juuri.

Pepi itse on pieni tiibetin spanieli, suurin kaveri oisiko tanskandogi.

Koko kirjo koirarotujen, on tullut tutuksi Pepille.

Donna perhoskoiraa muistuttaa, vaikkei puhdasrotuinen olekaan.

Samankokoinen kooltaan kuin Pepi on

ja ystävä vallan verraton

Tosin tomerana Pepia komentaa,

ensitervehdykseksi murahtaa.

Pepi moisesta ei ole moksiskaan,

turha Donnan on jatkaa murinaa.

Kohta sovussa toistansa tutkaillaan,

ruokakuppikin sovussa jaetaan.

Donna toisinaan tahtoo toki pomottaa,

Pepin itsetuntoa ei  moinen haittaa.

Hallanhuuruinen sää kuurasi lehtipuiden paljaat oksat ja himmensi havupuiden syvän vihreyden.  Aurinko singautteli säteitään matalalta taivaanrannan takaa ja sai kiteisen kuuran tuikkimaan timantteina oksistossa. Lumi narskui anturan alla.  Paksu toppatakkikaan ei pitänyt pakkasta loitolla, vaan hyinen kylmyys hiipi jäseniin.  Pakkasmittarin elohopea oli painunut liki kolmeakymmentä miinusastetta.   Ilma oli tyyni, maisema liikkumaton, pakkasen jähmettämä.

Ei tehnyt mieli ulos tällaisella ilmalla.   Mieluiten käpertyi sohvan syvyyksiin, takkatulen syleilyyn.  Vaan Pepi piti ulkoiluttaa.  Pissa- ja kakkalenkki kiertää.  Ristiriita oli sitäkin suurempi. kun koira tuntui nauttivan kipakasta pakkassäästä.  Nuoskasää, räntä- tai vesisade jähmettivät koiran ulko-ovelle epäilevä ilme kasvoillaan. Pää painui alas, kaula ja kuono pitkälle venyneenä.  Kirsu nyki ja nuuhki ilmaa.  Monesti pyörsi koira ovelta takaisin eikä suostunut ulos ollenkaan.  Pinnisteli tarpeittensa kanssa, kunnes keli kuiveni.  Märkyys oli Pepistä pahasta.  Tassut kastuivat, turkki tärvääntyi ja korvakarvat kihartuivat käkkärälle. 

Vaan pakkanen, pikkupakkanen tai kunnon kylmä, valoivat koiraan uutta energiaa.  Se pomppi kuin kumipallo neljällä tassullaan tietä pitkin,  sukelsi puuterilumeen, kynsi kuonollaan kinosta, pyöri, kieri ja temusi.  Joskus hanki vei jalat alta ja koira joutui työskentelmään tosissaan päästäkseen kovalle maalle.  Se ei intoa lannistanut, vaan kohta jo koira sukelsi uudelleen nietoksiin, nosti lumisen naamansa näkyviin ja säteili.  Silmät säteilivät, suu näytti nauravan, korvan juurikarvat sojottivat  sähäkästi pystyssä. Pieni keho kieli; olen onnellinen, minä nautin.

Koira nautti, emäntä kärsi.  Pakkanen palelsi varpaita, hyinen kylmä hytisytti harteita. Paikoillaan olo vain pahensi asiaa.  Juostaisiin jo, Pepi, eteenpäin, jotta minäkin saisin liikettä.  Ei ymmärtänyt koira emännän murheita.  Sitä ei paleltanut.  Puoliväkisin piti koira kammeta kinoksesta kävelytielle ja kirittää juoksemaan eteenpäin.  Joskus suostui kilpasille emännän kanssa.  Taival taittui nopeasti, verenkierto vilkastui jäsenissä.

Kotikadulle päästyä koiran vauhti hidastui, emännän askel eteni.  Oli viestiä vieri vieressä tien poskessa.  Jokíkinen tuli tarkkaan lukea, osa useampaan kertaan.Joudu jo, Pepi, kohta ollaan kotona, kehotteli emäntä hampaat kalisten ja hihnasta kiskoen.   Pepi pisti tassut tanaan. Istahti tukevasti takamukselleen takajalat koukussa.  Veti päänsä pystyyn niska jäykkänä.

Keho kertoi - en tule.  Lenkki tehdään kunnolla ja kiireettä.  Viestit luetaan ja tarkistetaan , jos tarve vaatii.  Ei raaskinut emäntä  kotiovelle väkisin kiskoa.  Ajatteli vielä kotvan kylmässä kestävänsä.

Kirjootukset koluttuaan Pepi hypähti tassut tanassa emännän eteen, katsoi  silmiin sädehtien, suu naurussa, kuin ilmoittaen olen valmis, ja lähti sipsuttamaan siroin askelin, häntäkieppinä selän päällä, pyllykarvat askelten tahdissa keikkuen, kohti kotia.

Talutushihna laitettin naulaan, talviset tamineet naulakkoon ja jo kiiruhti emäntä sohvalle takan viereen lämmittelemään.  Pepi pomppasi viereen, painoi päänsä rinnalle sydämen kohdalle, kiehnäsi itsensä ihan liki, kohotti katseensa kohti emäntää.  Katseen, täynnä hellyyttä ja hyvää oloa.  Pepin silmät olivat kuin sielun peili heijastaen takaisin juuri ne tunteet, mitkä emäntä sisimmässään tunsi sitä kohtaan.  Pitkään viipyivät koira ja emäntä sylikkäin takkatulen ääressä hyvästä olosta ja yhteenkuuluvuuden tunteesta nauttien.  Lämpö palasi jäseniin, levollisuus laskeutui mieleen. 

 Pepi jatkuu..

Ei ollut kulunut kuukauttakaan,

kun isä jo  työstä palattuaan,

ensitöikseen Pepiä huuteli

Missä Pepi, hän huoneisiin huhuili

tule tänne, pieni hauveli

Pepi vastaan riensi riemuissaan,

veti rundin jos toisenkin tohkeissaan

Isän eteen asettui istumaan,

Osku-ilme pienillä kasvoillaan.

Isä silitti, otti syliinsä,

piti pientä pentua hyvänä.

Äiti isälle jo marisi,

mitä onkaan tämä tämmöinen peli

Äiti tulisi  isän huomata ensinnä,

eikä eteisestä huudella Pepiä

Vaan oikeasti oli äiti mielissään

Pepi liki oli päässyt isän sydäntä

Kodin tehnyt oli kaikkien sydämeen

Pepi perheenjäsen oli  täysivaltainen.

 Pepi jatkuu...

Kerran aiemmin näet jo  sattui niin,

että Pepi äidiltä karkasi

Ei kuulu ei näy,

autot vieressä vilkasta tietä käy

Vastapuolella kulki koirakaveri,

äiti myöhässä asian oivalsi.

Pepi keskelle tietä jo kirmasi.

Sai käskeä, huutaa, komentaa,

ei Pepillä korvia ollenkaan.

Tien vilkkaan keskellä havahtui,

äidinn komento korviin kantautui.

Tassut tanaan löi ja pysähtyi,

äiti kauhusta melkein jähmettyi.

Vaan jo ryntäsi keskelle katua,

kädet yllä pään alkoi viitoilla.

Hei huomatkaa autot ja varokaa,

ei Pepille pahaa sattua saa.

Täytti ilman kirskunta jarrujen,

teki auto väistön onnistuneen.

Syliin koppasi koiran, väylän ylitti,

tien poskessa maahan asetti

Otti korvista molemmin käsin kiinni,

 nenän vasten kuonoa asetti.

Koiraa silmästä silmään tapitti

 ja hyvin hiljaa puhutti

Anna olla kerta ainoa,

kun tielle ryntäät tuolla tavalla

Tämä tässä on autojen aluetta,

sinun kuuluu kulkea muualla.

Pepi kyyristyi maahan, kai ymmärsi

tuli tehtyä tosi pahasti.

Äiti heltyi, piti hyvänä,

otti karkulaisen syliinsä.

Suojatietä pitkin palattiin

kotiin turvallisesti saavuttiin.

Joka aamu lenkille lähdettiin

piti kummankin tottua rutiiniin

Taas aamuna yhtenä tohkeissaan

äiti oven avasi ennen aikojaan.

Nyt hihnaa etsi kummissaan

mihin oli se jälleen joutunutkaan

Hihnan vakiopaikka on korissa

omakodin tuulikaapissa.

Vaan tuolloin, tällöin toisinaan

sitä sieltä ei löydy laisinkaan.

Pikkuveli jos Pepiä lenkittää,

ei hihnaa paikoilleen palauta.

Hihna jää mihin sattuu putoamaan

vakipaikka se ei ole ainakaan.

Tyyli moinen äitiä kismittää

hän ääneen poikia ripittää.

Joka kerta, kun tarvis on tavaraa

te tiedätte, mistä sen hakea saa.

Ei kysyä tarvitse minulta

te osaatte itse sen hakea.

Vaan kun tarve loppuu esineen

ei takaisin löydä se paikoilleen.

Tämä ikuinen on ongelma

olis syytä se jotenkin ratkaista.

Äiti etsi, hyöri ja marmatti

kunnes hihnan lopulta havaitsi.

Oli jäänyt se pojan huoneeseen

joku potkaissut oli sen alle vuoteen.

Äiti kaivoi hihnan esille

piti kiinnittää se pantaan Pepille

Oli Pepi äidiltä kadonnut,

oven raosta ulos livahtanut.

Äiti kutsui, huusi ja huhusi

mihin katosi pieni peijooni

Ei kuulunut Pepistä ääntäkään

linnut puista lähtivät lentämään.

Äiti taholle ja toiselle poukkoili

mielessään hiljaa  rukoili:

Älä anna, luoja, sen  kadota

älä anna pahaa tapahtua.

Niin pieni se on ja avuton,

suojaa sitä, jos suinkin vallassas on.

Siinä samassa äiti havahtui,

Pepin nappisilmiin kun katse osui.

Pepi hiekkakummulla makasi

 ja äidin  menoa seurasi.

Mitä vouhkaat siellä ja touhotat

en hukassa ole minä ollenkaan.

Tässä makaan ja esillä mielestäin

 olen aivan hyvin, miksi huomaa et lain.

Äiti kappasi koiran syliinsä

torui pentua mieli kepeänä

Kulta pieni, sinä voisit edes haukahtaa

ja siten itsesi ilmaista

Väri turkkisi  hiekkaa niin  muistuttaa,

sannan seasta tuskin sua erottaa

Hyvä kuitenkin, ettet kadonnut

olis perheelle surun se tuottanut.

Jatkuu..

Pikku hiljaa olemme tottuneet,

ei häiritse Pepin kuorsaukset

Vain pikkuveli pysyy kovana,

ei päästä Pepiä yösydännä

omaan huoneeseensa tulemaan

saati öitänsä siellä viettämään

Jos kuorsaa se ei, se tuhisee

tai sängyn alla rapisee.

Meillä säilyy parhaiten ystävyys

jos minulla pysyy  yksityisyys

Pepi öisin tahtoi pissille

sen vinkuen ilmoitti äidille

Äiti yöpaidassa meni eteiseen.

Työnsi  tossut jalkoihin paljaisiin

Terassin oven aukaisi

ja Pepin ulos ohjasi.

Oli yö maaliskuinen,

alku aikain hyvien hankiaisten

Hanki Pepin hyvin kannatti

äidin alla vielä upotti

Pepi oitis asian oivalsi

että hanki sitä kannatti

Se kirmasi kauemmas riemuissaan

äidin kieltoja kuullut ei ollenkaan

Äiti huuteli

välillä maanitteli

Älä karkaa pieni enkeli

Hätä sydäntä alkoi kouristaa,

jospa häviää tuiki tykkänään

Pepin perään äiti ryntäsi

yöpaidassa lumeen kahlasi

Hän haaroja myöten hangessa ui

Lumi paljaalla iholla kihelmöi

Yöpaidan helmoja nostellen

äiti komensi koiraa manaten

Tule pois sieltä, kehveli, kuuletko,

ei huvita moinen öinen meno

Äidin ääni jo kohosi falsettiin

tule ihmeessä pentu takaisin

Pepi reissultansa kääntyikin

päätti palata vihdoin takaisin

Sillä äiti yöpaidassaan

haaroja myöten hangessa

Taisi olla  näky kamala.

Jatkuu...

Vaan ei ollut se konsti ollenkaan

Pepi siisti oli kai  luonnostaan

Heti hädän tullen se oivalsi

ja oven edessä vikisi.

Oman paikan sai Pepi koreineen

vanhempien makuuhuoneeseen.

Kantoi Pepin kerran jos toisenkin

äiti koriin tälle  kertoen

Pepin paikka tää on, kai uskot jo sen.

Pepi oppi, koriin mielistyi

Usein omaan paikkaan vetäytyi,

Kun halusi olla rauhassa

se makasi omassa korissa.

Vaan ennen nukkumaanmenoa Pepi vaati vuoteeseen seuraksi.

Se kellahti heti selälleen ja paljasti maarunsa pehmoisen

Sitä piti vatsasta silittää ja tassun taipeista rapsuttaa.

Kun huomio riitti Pepille,

se takaisin tassuille kiepsahti,

sängyn laidalta alas hyppäsi

 ja vuoteen alle taapersi.

Paljon nukkui vuoteen alla tai päädyssä,

toki myöskin omassa korissa

Oli kulunut päivä muutama,

isä alkoi äitiä moittia.

On kuorsaukses öisin kamala

ei anna se minun nukkua

Äiti kummissaan oli kovasti.

Ei kukaan ennen aiemmin

ole kuorsauksesta soimannut.

 Päinvastoin on joskus sanottu,

sinä nukut niin ääneti toisinaan,

on pakko tulla tarkistamaan,

tokko hengität enää ollenkaan.

Yönä toisena äiti heräsi,

kuorsaus kuului, jotta huone tärisi

Nytpä yllätin isän itsensä,

tuumi äitii  melkein mielissään

Vaan mitä kummaa, isä nukkuikin,

hiljaa, hengenvedoin tasaisin

Kuka kumma voi meillä kuorsata,

minä ainakin istun valveilla.

Äiti itseksensä ihmetteli,

kunnes arvoitus hänelle selvisi.

Pepi pieni makasi matolla.

Oli ketarat kohti taivasta.

Miten ääni niin kovin kumea

 voi lähteä pienestä koirasta.

Jatkuu...

Pepi jatkuu..

Äiti pennun nosti rinnalleen

 kauttaaltaan tärisi pikkuinen

Se pelkäsi, sitä hirvitti

 mitä kauheaa nyt tapahtuisi

Me otimme pienen mukaamme

ja astelimme autolle

Veli vanhempi auton käynnisti

äiti  pentua arkaa rauhoitteli

Painoi palleron vasten rintaansa

 nyt koitti hetki ihana

Pentu rauhoittui, ei vapissut

 matka omaan kotiin oli alkanut

Me istuimme sitten kotona

 kaikki  kolme olohuoneen sohvalla

Piti äiti pentua sylissä

 me pohdimme sopivaa nimeä

Kas, ulko-ovi kolahti

 isä reissultansa palasi

No, mikä nyt on, kysyi kummissaan

kun kaikki vain istuivat sohvalla

Kohta yllätys isälle selvisi

 kun pennun sylistä äkkäsi

Isä pennusta tietää vasta sai

 etukäteen ei hänelle kerrottu lain

Minä irtisanoudun kokonaan

 en osallistu hoitoon ollenkaan

Kun hankitte, niin hoidatte

Näin tuumasi isä – ja siihen piste.

Pepiksi pentu ristittiin

 vaikka silloin jo tytöksi tiedettiin

Veli nuorempi näet muisteli

että sadussa Kaunotar ja Kulkuri

oli pentu, pieni hulivili ,

myös nimeltänsä Pepi

Muut myöntyivät veljen vaateseen

tyttöpentu Pepin sai  nimekseen.

Syntyi äidille pulma seuraava

kuinka osaisi Pepiä kouluttaa.

Sisäsiistiksi ainakin ensiksi

Pentu varsinkin opettaa pitäisi

Jatkuu..

 Pepi

Pepi tulee taloon

Ei ollut omakotia, vaan asuimme kerrostaloa

Pojat lemmikin tahtoivat hankkia

äiti kovin vastusti ajatusta

Lemmikille ei olisi sopiva

 kerrostalo ainakaan asua

Jäi äiti   paitsi  muiden tukea

Lapset vaativat, ei antaneet periksi,

 syntyi lopulta yhteinen kompromissi

Omakoti jos joskus hankitaan

 myös lemmikki siellä asustaa

Niin tapahtui, talo hankittiin,

lapset oitis muistivat kompromissin

Koiran toivoivat pojat saavansa

äiti säikähti – pari ehtoa

Ei muistuttaa saa se vasikkaa

 kissan kokoinen enintään olla saa

Jos koira ei tottele – luoja paratkoon –

voin ottaa sen silloin kainaloon

Ei uskonut kykyynsä kouluttaa

 karvakuonoa ainakaan isoa.

Ryhtyi lukemaan lehdistä ilmoituksia

 oli tarjolla monia rotuja

Äiti rotuja tunne ei kummemmin

 siksi  kyselee, onko se suurikin

Myyjä vastaa, pieni on pentu tää

Tahdon tietää,  josko myös  pieneksi jää

Pieni on, ei isoksi kasvakaan, sanoo myyjä

Me tulemme katsomaan

Autoon hyppäsi äiti ja lapsetkin

 isä omille teilleen jätettiin

Oli pentuja yksi ainoa

 ei ollut vaikeutta valita

Varmaan meitä pentu pelkäsi

 se sohvan alle lymysi

Näkyi musta kuono ja silmät vaan

 kun uskaltautui se katsomaan

Veti isäntä esille pikkuisen

 tuolloin kovin vastentahtoisen

Sitä esitteli, sylissä käänteli

sitten lattialle asetti

Pentu paikoilleen jäi istumaan

mietti mihin tästä karkaiskaan

Sitten päätöksen teki äkkiä,

oli pentu pikkuinen selällään

Näytti tassut kohti taivasta

Jatkuu..

– minä antaudun, en vastusta

 Villasukka jatkuu..

Emännän tytär oli ehtinyt naimisiin ja saanut oman pienen tyttären.  Emäntä rakasti lapsenlastaan, tomeraa, voimakastahtoista pientä tyttöä. Kuinka suuri, pieni ihminen  tyttö olikaan, mietti emäntä usein itsekseen.  Tytön tullessa talo täyttyi oitis auringolla ja energialla, siitäkin huolimatta, että elettiin synkintä, pimeintä talvikautta.  Tuon tuosta emäntä teki tytölle jotakin sievää joko ommellen, virkaten tai kutoen.  Nyt oli meneillään pipo.

 Tytär ja tyttärentytär tulivat käymään.  Emäntä esitteli pipoa.

Yleensä lapsi mieltyi emännän tekemiin vaatteisiin, mutta nyt tyttö tokaisi ykskantaan: Ei tykkää, ei tahdo.

Emäntä oli syvästi pettynyt. Miksi sinä et tykkää, hän uteli tytöltä.  Mitä siitä puuttuu tai mitä siinä on liikaa?

Pipossa pitää olla punaista.  Minä haluan, että pipossa on punaista, oikeata punaisen punaista.

Mikä avuksi.  Tyttö oli ehdoton.  Ilman punaista ei pipo kelpaisi.

Emäntä muisti punaisen villasukan komeron hyllyltä.  Hän otti sukan esille ja näytti tytölle.  Onko tämä oikeanlaista punaista?

Joo! Hihkaisi tyttö.

Tehdään tästä iso, punainen tupsu pipoosi.

Joo! Hihkaisi tyttö.

Emäntä purki villasukan langaksi, liotti vyyhdin vedessä, jotta kutomakiemurat oikenivat ja lanka suoristui, ja pyöräytti pöyhkeän, punaisen tupsun.

Kuinka hyvin punainen tupsu sopikaan pipoon.  Ajatus, että hänen rakkaan lemmikkinsä rakkain lelu keikkuisi  hänen rakkaan lapsenlapsensa  pipon tupsuna, lämmitti.  Niinhän sen varmaan kuuluikin olla.

Tyttö tykästyi pipoonsa siinä määrin, että käytti sitä vuosia. 

Vihdoin villasukka koki olevansa jotain parempaa, hienompaa, komeampaa, ylväämpää, upeampaa.  Se keikkui kaikkien katseltavana tytön pään yläpuolella ja herätti ansaittua huomiota.  Niin hieno se oli.  Se pääsi mitä mielenkiintoisimpiin paikkoihin ja tapahtumiin tytön mukana, sillä tyttö oli menevä, energinen ja sosiaalinen.

Se oli villasukan täyttymys!

 Villasukka jatkuu...

Aarre oli aivan mainio, vettynyt, niljakas ja löyhkäävä. Mielihyvä nosti hännän kaareksi selän päälle, korvat koholle ja pään pystyyn.  Eivät kiinnostaneet enää muiden koirien kirjoitukset tien poskessa.  Piti päästä kiireesti aarteen kera kotiin.

Emäntä oli mielessään vannonut kotiin päästyä hävittävänsä koiran mukaansa haaliman hirvityksen, mutta joutui luopumaan ajatuksesta. Koira rakasti villasukkaa.  Muut aarteet saivat väistyä, vain villasukka kelpasi.  Koira retuutti sitä ympäriinsä, venytti ja vanutti.  Kukaan ei saanut sukkaan koskea.  Nukkuessakin sukka oli kuonon alla tai etutassujen välissä.

Emäntäkin unohti harminsa ja villasukka asettui taloksi.  Koko koiran eliniän se vietti tämän parhaana kaverina.  Kiersi lenkit mukana, nukkui yöt kaverina, toimi lohtuna ja leikkitoverina. Sukka sopeutui oloonsa, vaan haaveili yhä muusta, paremmasta, hienommasta, komeammasta, ylväämmästä, upeammasta   - täyttymyksestä!

Koira kuoli aikanaan.  Emäntä suri ystäväänsä, mutta päätti lopulta siivota kaikki koiraan liittyvät asiat pois.

Siivotessa käteen tarttui villasukka, koiran paras kumppani. Emäntä otti sukan käteensä ja silitti sitä sormillaan.    Emäntä ei raaskinut heittää sukkaa menemään, vaan pesi ja puhdisti sen ja laittoi komeron ylähyllylle muistoksi lemmikistään.

Siellä sukka vietti vuosia -  pimeässä.  Vain silloin tällöin ovi avautui, kun komeroon jotain laitettiin tai sieltä ulos otettiin. 

Villasukka jatkuu... 

Villasukka jatkuu...

Meno oli melkoinen ja vilske valtava.  Pallot paiskautuivat yli muurin. Osumia saatiin jos kohta hutejakin heitettiin.  Aluksi taistelu oli tasaista, mutta hivuttaen pääsi kaulaliinajoukkue niskan päälle  Pommitus oli rivakampaa, osumatarkkuus parempi.  Vastapuolella meni aika väistellessä. Kohta kipusi  kaulaliinajoukkue yli muurin.  Lähitaistelussa tanner täyttyi toisiinsa  kiertyneistä painijoista.  Kun vastustaja oli saatu selätettyä, joutui tämä pois pelistä.  Ei aikaakaan, kun sota oli sekä voitettu että hävitty.  Kaulaliina kohosi korkealle voiton merkiksi. Villasukka oli tuoksinassa kirvonnut kepin nokasta ja hautautunut lumihankeen.

Lapset hajautuivat kukin taholleen kotia kohti.  Ruoka-aika lähestyi eivätkä vanhemmat suvainneet, että  lapset saapuivat myöhässä syömään.  Jos et ollut ajoissa, jäit ilman illallista.  Kukapa sitä olisi halunnut, kun nälkä jo ilmoitteli itsestään.

Tyttö etsi aikansa sukkaa palelevia varpaitaan lämmittämään.  Kun sitä ei löytynyt, ruoka-aika lähestyi ja  nälkä vaivasi,  pinkaisi tyttö sukatta kotiin.

Niin hautautui villasukka hankeen koko talveksi ja ilmestyi ihmisten ilmoille kuralammikkoon  vasta keväällä lumien sulettua.

Siinä se lojui ja kiukutteli kurjuuttaan.  Syyttään se oli siihen joutunut.  Vaan mikäpä auttoi.  Kuka nyt kuraisesta sukasta kiinnostuisi.  Punainen hehkukaan ei enää herättänyt huomiota.  Se oli yltä päältä likaisen, harmaan kuran peitossa.

Vaan vielä eivät olleet villasukan päivät luetut.  Nainen tuli ulkoiluttaen kultaista noutajaansa.  Koira tahtoi tarpeilleen, ei suostunut tekemään niitä tielle eikä tien viereen, siisti kun oli.  Se vääntäytyi väkisin niitylle, omaan rauhaansa.   Koira huomasi sukan lätäkössä.  Tottakai se piti ottaa mukaan ja kiikuttaa kotiin muiden jo aiemmin  löydettyjen aarteiden joukkoon.  Emäntä esteli, mutta kun koira päästi kurkustaan matalan murinan merkiksi siitä, että asiasta ei neuvotella, luopui emäntä yrityksestä.

Jatkuu...

Villasukka

Villasukka vettyi lätäkössä.  Oli virunut siinä jo jonkin aikaa.  Kuravesi peitti sukan syvää punaa.

Se kapinoi. Tähänkö päättyi hienosti alkanut elämä?  Oliko kohtalona lahota pahaisessa kuralammikossa?

Se  mietti mennyttä.  Ensimmäisen vuoden se oli viettänyt mustan lampaan turkissa, kunnes villa oli lampaasta keritty ja kerätty säkkeihin.  Lammas oli musta väriltään, mustalammas muutenkin.  Sopeutumaton – oman tien kulkija. Lampaastako oli lähtöisin myös villasukan vimma olla muuta kuin pelkkä villasukka.  Se kaipasi jotakin enemmän, jotain sanoiksi pukematonta, mitä ei itsekään oikein ymmärtänyt.   Sisin selitti, ettei tähän ollut tyytyminen. 

Jo villana se vastusti. Ei suostunut ruskeaksi muiden villojen tapaan.  Vasta syvän puhuvan punainen väri asettui villaan tasaisesti.  Langaksi kehrätessä se oli kiukutellut kohtaloaan, neulojan käsissä kiertyili  ja hankaloitti kutomista.  Äiti aikoi jo hylätä työnsä, mutta tyttö, jolle sukkaa kudottiin, oli mieltynyt punaiseen  villalankaan ja halusi ehdottomasti saada siitä sukat itselleen.  Äiti huokaisi ja päätti kutoa sukat valmiiksi vaikka väkisin.  Joulunpunaiset töppöset valmistuivat aikanaan, parahiksi pakkasille.

  

Lumi oli satanut maahan ja nietokset peittelivät tienoota.  Oli ensimmäisiä suojapäiviä.  Tyttö tovereineen tahtoi lumileikkeihin – lumilinnoja, -ukkoja ja -lyhtyjä rakentamaan. Koska oli nuoska, ei äiti sallinut pantavan pakkaskenkiä jalkaan kostumaan, vaan kumisaappaat saivat kelvata.

Lapset aloittivat urakkansa ja kohta kohosi pihalle komea linna, lumiukko uksea vartioimaan ja puolen tusinaa lumilyhtyä muurille hämärää hävittämään.

Äiti lupasi lapsille kynttilän loppuja lumilyhtyjen valaisua varten.

Kun kynttilät oli pantu palamaan ja koko komeus lyhdyin valaistu, päätettiin ryhtyä lumisotasille.  Sotaan varustauduttiin tekemällä kasapäin lumipalloja varastoon.  Komeaa, vaivalla rakennettua linnaa ei raatsittu käyttää sotatantereena, vaan rakennettiin suurista lumipalloista muuri loitommalle.  Vastapuolet asettuivat molemmin puolin muuria.  Kummallakin puolella tuli olla oma sotalippu kepin nokassa.  Toisella puolella se oli kirkkaan punainen kaulaliina.  Toinen puoli vielä pähkäili, mistä sotalippunsa saisi.  Silloin, taas kerran, tyttö veti saappaan jalastaan asettaakseen  ilkeästi kiertyilevän, punaisen villasukan kunnolla paikoilleen.  Joukkueen johtaja huomasi hyökkäävän punaisen villasukan tytön kädessä ja päätti, että sukka suorittaisi sotalipun virkaa.  Ei auttanut tytön kuin luopua sukastaan, vaikka tiesi, että pakkanen pureskelisi varpaita villasukattomassa saappaassa.  Niin nousi nyöstynyt sukka kepin nokkaan  ja taistelu alkoi.

Jatkuu....

Täitä jatkuu...

Äiti tuli ulos.  Ensimmäiseksi hän komensi isompia lapsia hakemaan pikkuveljen pois tieltä.  Hässäkässä oli unohtunut pikkuveljen vahtiminen.  Tämän mielipuuhaa oli, heti kun muiden silmä vältti, kontata keskelle pihan vieritse kulkevaa maantietä.  Istahtaa keskelle tietä ja jäädä odottamaan mahdollisten autojen tai muiden kulkupelien tuloa. Pikkuveli oli vallan vahdittava.  Häntä ei olisi saanut päästää silmistään hetkeksikään.  Tyttö ja isoveli raahasivat pikkuveljen takaisin pihaan samalla toruen ja selittäen, kuinka vaarallisia tämän touhut olivat.

Äiti yritti kaivaa pihasaunion mykeröä pikkusiskon sieraimista.  Onnistuikin lopulta.  Äidin ilme oli tyytyväinen.  Tämä katastrofi oli vältetty.

Yhtäkkiä äidin kasvoilta kuvastui kauhu. Täi! parkaisi äiti.  Täi!  Katsokaa! Täällä on täi!

Lapset riensivät juoksujalkaa äidin luo.  Pikkusikon vitivalkoisten hiusten joukossa oli pieni, musta olio.  Lapset ehtivät juuri ja juuri nähdä ötökän, ennekuin äiti murskasi sen sormiensa väliin.

Hässäkkä alkoi.  Isä komennettiin kantamaan vettä ja puita saunaan.  Sauna laitettiin lämpiämään.  Äiti istutti lapset riviin penkille.  Hän kävi jokaikisen lapsen hiukset läpi tiheällä kammalla.  Käsittely oli nopea, tehokas ja järjestelmällinen.  Äidin ilme ja eleet olivat sellaiset, että lapset alistuivat kiltisti käsittelyyn.  Ei uskaltanut valittaa takuista ja kissanimekkeistä, jotka takertuivat kampaan ja tukistivat.  Piti vain purra hammasta ja sietää hetkittäin kovakourainen käsittely.

Kun sauna oli lämmin, lapset komennettiin lauteille.  Äiti heitti kovat löylyt.  Vaikka löyly kipristeli iholla, lauteilta ei saanut tulla alas.  Vasta luvan saatua sai laskeutua lauteilta äidin kuurattavaksi.  Äiti pesi kunkin lapsen päästä varpaisiin perusteellisesti, varsinkin hiukset.  Pestyä lapsi juoksutettiin pihan poikki ilman rihmankiertämää isän luo sisälle.  Koko vaatekerta vaihdettiin puhtaisiin.

Aiemmin päällä olleet vaatteet äiti levitti lauteille saunan kuumuuteen.  Siellä ne saivat olla useamman tunnin, ennenkuin äiti pesi ne ja laittoi narulle kuivumaan.

Kun lapset oli kuurattu ja puettu puhtaisiin, huomasi äiti, että serkkutyttö puuttui.  Oli tunnustettava, että serkku suuttui syyttelystä ja oli lähtenyt kävellen kotiin.  Serkun kotiin oli viisi kilometriä.  Pienelle lapselle todella pitkä matka.  Oliko edes löytänyt kotiinsa?  Entä, jos oli eksynyt?  Hyvänen aika.  Tädillä ei ollut puhelinta.  Piti soittaa tädin naapuriin.  Pyytää näitä tarkistamaan, oliko tyttö päässyt perille.  Mistä sitä tyttöä lähtee etsimään, jos ei ole kotiinsa tullut?

Äiti alkoi jo todella hermostua.

Naapuri soitti kuitenkin kohta takaisin ja ilmoitti, että serkkutyttö oli turvallisesti kotona.  Hässäkkä oli ohi.  Tytön mielestä päivä oli ollut jännittävä, tapahtumarikas, tosin äiti näytti vallan voipuneelta.

  

Koskaan sen jälkeen tyttö ei ole nähnyt elävää täitä.