Kolme vuotta on tuosta tapahtumasta.
Olemme matkalla katsomaan uutta koiralasta.
Pepi mukana meillä matkustaa.
Uuteen tulokkaaseen
se myös tutustua saa.
Dopi - pieni, ruskea
pallero,
niin söpö ja
hellyttävä on.
Koko poppoo sitä ihailee,
vuorollansa sylissään
pitelee.
Pepi, missä oot, tulehan katsomaan,
kuinka suloinen pentu
on kerrassaan.
Pepi puuttuu
joukosta, saavu ei,
mikä pannahinen sen
pois nyt vei.
Jo keksii katse,
missä Pepi on,
vaan miksi on olemus
onneton.
Pepi makaa olohuoneen
nurkassa.
Pää roikkuu tassujen
välissä,
kuono nurkkaa kohti
tuijottaa
korvat valuvat pitkin lattiaa.
Häntä roikkuu
velttona alhaalla.
Koko olemuksellaan viestittää,
ei ole mulla yhtään ystävää.
Kaikki minulle tärkeät ihmiset
ovat koiranpentuun hurahtaneet.
Minut unohtaneet ovat
kokonaan,
kaikki syy on minulla loukkaantua.
Ei ole herkkuja tarjottu,
ei vatsasta, korvan
takaa rapsutettu,
ei leikin leikkiä
leikitty.
Vähemmästäkin
saa herkkä koira hepulin.
Kun ette mua huomaa,
en minäkään
mokomasta pennusta välitä.
Lähdetään pois viivytyksettä
En tahdo seurata mokomaa hyysäystä.
Voi hyvänen aika, havahtuu miniä,
eikö kukaan ole huomannut Pepiä.
Pepi vilkaisee paheksuvasti,
kääntää kuononsa nurkkaa kohti..
Vaikka miniä miten
mairea ois,
Pepi loukkaantuneena kääntyy pois.
Koko illan saa miniä hyvittää
ja herkkuja Pepille syöttää.
Pikkuhiljaa jo
Pepikin yrittää
anteeks´antaa ja asemaansa luottaa.
anteeks´antaa ja asemaansa luottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti