Joka aamu lenkille lähdettiin

piti kummankin tottua rutiiniin

Taas aamuna yhtenä tohkeissaan

äiti oven avasi ennen aikojaan.

Nyt hihnaa etsi kummissaan

mihin oli se jälleen joutunutkaan

Hihnan vakiopaikka on korissa

omakodin tuulikaapissa.

Vaan tuolloin, tällöin toisinaan

sitä sieltä ei löydy laisinkaan.

Pikkuveli jos Pepiä lenkittää,

ei hihnaa paikoilleen palauta.

Hihna jää mihin sattuu putoamaan

vakipaikka se ei ole ainakaan.

Tyyli moinen äitiä kismittää

hän ääneen poikia ripittää.

Joka kerta, kun tarvis on tavaraa

te tiedätte, mistä sen hakea saa.

Ei kysyä tarvitse minulta

te osaatte itse sen hakea.

Vaan kun tarve loppuu esineen

ei takaisin löydä se paikoilleen.

Tämä ikuinen on ongelma

olis syytä se jotenkin ratkaista.

Äiti etsi, hyöri ja marmatti

kunnes hihnan lopulta havaitsi.

Oli jäänyt se pojan huoneeseen

joku potkaissut oli sen alle vuoteen.

Äiti kaivoi hihnan esille

piti kiinnittää se pantaan Pepille

Oli Pepi äidiltä kadonnut,

oven raosta ulos livahtanut.

Äiti kutsui, huusi ja huhusi

mihin katosi pieni peijooni

Ei kuulunut Pepistä ääntäkään

linnut puista lähtivät lentämään.

Äiti taholle ja toiselle poukkoili

mielessään hiljaa  rukoili:

Älä anna, luoja, sen  kadota

älä anna pahaa tapahtua.

Niin pieni se on ja avuton,

suojaa sitä, jos suinkin vallassas on.

Siinä samassa äiti havahtui,

Pepin nappisilmiin kun katse osui.

Pepi hiekkakummulla makasi

 ja äidin  menoa seurasi.

Mitä vouhkaat siellä ja touhotat

en hukassa ole minä ollenkaan.

Tässä makaan ja esillä mielestäin

 olen aivan hyvin, miksi huomaa et lain.

Äiti kappasi koiran syliinsä

torui pentua mieli kepeänä

Kulta pieni, sinä voisit edes haukahtaa

ja siten itsesi ilmaista

Väri turkkisi  hiekkaa niin  muistuttaa,

sannan seasta tuskin sua erottaa

Hyvä kuitenkin, ettet kadonnut

olis perheelle surun se tuottanut.

Jatkuu..