Villasukka jatkuu..

Emännän tytär oli ehtinyt naimisiin ja saanut oman pienen tyttären.  Emäntä rakasti lapsenlastaan, tomeraa, voimakastahtoista pientä tyttöä. Kuinka suuri, pieni ihminen  tyttö olikaan, mietti emäntä usein itsekseen.  Tytön tullessa talo täyttyi oitis auringolla ja energialla, siitäkin huolimatta, että elettiin synkintä, pimeintä talvikautta.  Tuon tuosta emäntä teki tytölle jotakin sievää joko ommellen, virkaten tai kutoen.  Nyt oli meneillään pipo.

 Tytär ja tyttärentytär tulivat käymään.  Emäntä esitteli pipoa.

Yleensä lapsi mieltyi emännän tekemiin vaatteisiin, mutta nyt tyttö tokaisi ykskantaan: Ei tykkää, ei tahdo.

Emäntä oli syvästi pettynyt. Miksi sinä et tykkää, hän uteli tytöltä.  Mitä siitä puuttuu tai mitä siinä on liikaa?

Pipossa pitää olla punaista.  Minä haluan, että pipossa on punaista, oikeata punaisen punaista.

Mikä avuksi.  Tyttö oli ehdoton.  Ilman punaista ei pipo kelpaisi.

Emäntä muisti punaisen villasukan komeron hyllyltä.  Hän otti sukan esille ja näytti tytölle.  Onko tämä oikeanlaista punaista?

Joo! Hihkaisi tyttö.

Tehdään tästä iso, punainen tupsu pipoosi.

Joo! Hihkaisi tyttö.

Emäntä purki villasukan langaksi, liotti vyyhdin vedessä, jotta kutomakiemurat oikenivat ja lanka suoristui, ja pyöräytti pöyhkeän, punaisen tupsun.

Kuinka hyvin punainen tupsu sopikaan pipoon.  Ajatus, että hänen rakkaan lemmikkinsä rakkain lelu keikkuisi  hänen rakkaan lapsenlapsensa  pipon tupsuna, lämmitti.  Niinhän sen varmaan kuuluikin olla.

Tyttö tykästyi pipoonsa siinä määrin, että käytti sitä vuosia. 

Vihdoin villasukka koki olevansa jotain parempaa, hienompaa, komeampaa, ylväämpää, upeampaa.  Se keikkui kaikkien katseltavana tytön pään yläpuolella ja herätti ansaittua huomiota.  Niin hieno se oli.  Se pääsi mitä mielenkiintoisimpiin paikkoihin ja tapahtumiin tytön mukana, sillä tyttö oli menevä, energinen ja sosiaalinen.

Se oli villasukan täyttymys!