Pepi jatkuu....

Kerran lenkille taasen lähdettiin,

metsäpoluille matka suunnattiin.

Pepi vapaana sai metsässä vaeltaa,

polun pielet kiireettä koluta.

Pepi pysähtyi,

paikoilleen jähmettyi,

katsoi äitiäa kysyvästi.

Otus outo maassa kyyhötti,

pelko varmaan sen paikoilleen jähmetti.

Äiti kiirehti paikalle varmistamaan,

ettei Pepille aiheudu vaaraa.

Vaan yllättyi äiti itsekin,

jänön poikanen maassa makaa.

Se hiljaa on, ei hievahda,

viiksikarvatkin paikoillaan pysyy.

Varmaan miettii, kun pysyn hiljaa näin,

uhka kauemmaksi lymyy.

Pepi huomaa, ei äiti kauhistu,

alkaa kiertää pupua pientä.

Kirsu käy, nenä nuuhkii, nokka tuhisee,

uusi tuoksu kun sieraimiin tunkee.

Pepi aikansa kiertää pupua,

ei tohdi siihen koskea.

Kai ymmärtää Pepi sanomatta,

ei äiti sallisi moista.

Äiti sanoo, Pepi tulehan.

On aika jatkaa matkaa.

Anna pupun olla rauhassa 

ja hakea emonsa turvaa.

Pepi tottelee, polulle pyrähtää,

matkaa riemuiten juosten jatkaa.

Tuskin toisensa tapaavat uudestaan,

Pepi, pienoinen jäniksen poika.

Vaan luonnon ihmeiden kohtaamista

ei mikään milloinkaan voita.