Villasukka

Villasukka vettyi lätäkössä.  Oli virunut siinä jo jonkin aikaa.  Kuravesi peitti sukan syvää punaa.

Se kapinoi. Tähänkö päättyi hienosti alkanut elämä?  Oliko kohtalona lahota pahaisessa kuralammikossa?

Se  mietti mennyttä.  Ensimmäisen vuoden se oli viettänyt mustan lampaan turkissa, kunnes villa oli lampaasta keritty ja kerätty säkkeihin.  Lammas oli musta väriltään, mustalammas muutenkin.  Sopeutumaton – oman tien kulkija. Lampaastako oli lähtöisin myös villasukan vimma olla muuta kuin pelkkä villasukka.  Se kaipasi jotakin enemmän, jotain sanoiksi pukematonta, mitä ei itsekään oikein ymmärtänyt.   Sisin selitti, ettei tähän ollut tyytyminen. 

Jo villana se vastusti. Ei suostunut ruskeaksi muiden villojen tapaan.  Vasta syvän puhuvan punainen väri asettui villaan tasaisesti.  Langaksi kehrätessä se oli kiukutellut kohtaloaan, neulojan käsissä kiertyili  ja hankaloitti kutomista.  Äiti aikoi jo hylätä työnsä, mutta tyttö, jolle sukkaa kudottiin, oli mieltynyt punaiseen  villalankaan ja halusi ehdottomasti saada siitä sukat itselleen.  Äiti huokaisi ja päätti kutoa sukat valmiiksi vaikka väkisin.  Joulunpunaiset töppöset valmistuivat aikanaan, parahiksi pakkasille.

  

Lumi oli satanut maahan ja nietokset peittelivät tienoota.  Oli ensimmäisiä suojapäiviä.  Tyttö tovereineen tahtoi lumileikkeihin – lumilinnoja, -ukkoja ja -lyhtyjä rakentamaan. Koska oli nuoska, ei äiti sallinut pantavan pakkaskenkiä jalkaan kostumaan, vaan kumisaappaat saivat kelvata.

Lapset aloittivat urakkansa ja kohta kohosi pihalle komea linna, lumiukko uksea vartioimaan ja puolen tusinaa lumilyhtyä muurille hämärää hävittämään.

Äiti lupasi lapsille kynttilän loppuja lumilyhtyjen valaisua varten.

Kun kynttilät oli pantu palamaan ja koko komeus lyhdyin valaistu, päätettiin ryhtyä lumisotasille.  Sotaan varustauduttiin tekemällä kasapäin lumipalloja varastoon.  Komeaa, vaivalla rakennettua linnaa ei raatsittu käyttää sotatantereena, vaan rakennettiin suurista lumipalloista muuri loitommalle.  Vastapuolet asettuivat molemmin puolin muuria.  Kummallakin puolella tuli olla oma sotalippu kepin nokassa.  Toisella puolella se oli kirkkaan punainen kaulaliina.  Toinen puoli vielä pähkäili, mistä sotalippunsa saisi.  Silloin, taas kerran, tyttö veti saappaan jalastaan asettaakseen  ilkeästi kiertyilevän, punaisen villasukan kunnolla paikoilleen.  Joukkueen johtaja huomasi hyökkäävän punaisen villasukan tytön kädessä ja päätti, että sukka suorittaisi sotalipun virkaa.  Ei auttanut tytön kuin luopua sukastaan, vaikka tiesi, että pakkanen pureskelisi varpaita villasukattomassa saappaassa.  Niin nousi nyöstynyt sukka kepin nokkaan  ja taistelu alkoi.

Jatkuu....

Täitä jatkuu...

Äiti tuli ulos.  Ensimmäiseksi hän komensi isompia lapsia hakemaan pikkuveljen pois tieltä.  Hässäkässä oli unohtunut pikkuveljen vahtiminen.  Tämän mielipuuhaa oli, heti kun muiden silmä vältti, kontata keskelle pihan vieritse kulkevaa maantietä.  Istahtaa keskelle tietä ja jäädä odottamaan mahdollisten autojen tai muiden kulkupelien tuloa. Pikkuveli oli vallan vahdittava.  Häntä ei olisi saanut päästää silmistään hetkeksikään.  Tyttö ja isoveli raahasivat pikkuveljen takaisin pihaan samalla toruen ja selittäen, kuinka vaarallisia tämän touhut olivat.

Äiti yritti kaivaa pihasaunion mykeröä pikkusiskon sieraimista.  Onnistuikin lopulta.  Äidin ilme oli tyytyväinen.  Tämä katastrofi oli vältetty.

Yhtäkkiä äidin kasvoilta kuvastui kauhu. Täi! parkaisi äiti.  Täi!  Katsokaa! Täällä on täi!

Lapset riensivät juoksujalkaa äidin luo.  Pikkusikon vitivalkoisten hiusten joukossa oli pieni, musta olio.  Lapset ehtivät juuri ja juuri nähdä ötökän, ennekuin äiti murskasi sen sormiensa väliin.

Hässäkkä alkoi.  Isä komennettiin kantamaan vettä ja puita saunaan.  Sauna laitettiin lämpiämään.  Äiti istutti lapset riviin penkille.  Hän kävi jokaikisen lapsen hiukset läpi tiheällä kammalla.  Käsittely oli nopea, tehokas ja järjestelmällinen.  Äidin ilme ja eleet olivat sellaiset, että lapset alistuivat kiltisti käsittelyyn.  Ei uskaltanut valittaa takuista ja kissanimekkeistä, jotka takertuivat kampaan ja tukistivat.  Piti vain purra hammasta ja sietää hetkittäin kovakourainen käsittely.

Kun sauna oli lämmin, lapset komennettiin lauteille.  Äiti heitti kovat löylyt.  Vaikka löyly kipristeli iholla, lauteilta ei saanut tulla alas.  Vasta luvan saatua sai laskeutua lauteilta äidin kuurattavaksi.  Äiti pesi kunkin lapsen päästä varpaisiin perusteellisesti, varsinkin hiukset.  Pestyä lapsi juoksutettiin pihan poikki ilman rihmankiertämää isän luo sisälle.  Koko vaatekerta vaihdettiin puhtaisiin.

Aiemmin päällä olleet vaatteet äiti levitti lauteille saunan kuumuuteen.  Siellä ne saivat olla useamman tunnin, ennenkuin äiti pesi ne ja laittoi narulle kuivumaan.

Kun lapset oli kuurattu ja puettu puhtaisiin, huomasi äiti, että serkkutyttö puuttui.  Oli tunnustettava, että serkku suuttui syyttelystä ja oli lähtenyt kävellen kotiin.  Serkun kotiin oli viisi kilometriä.  Pienelle lapselle todella pitkä matka.  Oliko edes löytänyt kotiinsa?  Entä, jos oli eksynyt?  Hyvänen aika.  Tädillä ei ollut puhelinta.  Piti soittaa tädin naapuriin.  Pyytää näitä tarkistamaan, oliko tyttö päässyt perille.  Mistä sitä tyttöä lähtee etsimään, jos ei ole kotiinsa tullut?

Äiti alkoi jo todella hermostua.

Naapuri soitti kuitenkin kohta takaisin ja ilmoitti, että serkkutyttö oli turvallisesti kotona.  Hässäkkä oli ohi.  Tytön mielestä päivä oli ollut jännittävä, tapahtumarikas, tosin äiti näytti vallan voipuneelta.

  

Koskaan sen jälkeen tyttö ei ole nähnyt elävää täitä.

 Täitä!

Tädin tyttö oli tullut kylään.  Lapset olivat kaikki ulkona. Leikittiin hippaa, kuurupiiloa, polttopalloa.  Hypättiin ruutua.  Serkku antoi uutta puhtia leikkeihin.  Ei tarvinnut tyytyä pelkästään sisaruksiin.

Jossain vaiheessa ryhdyttiin tutkimaan, minkälaista elämää löytyisi maan tasalta pihalla. Maan pinta vilisi koppakuoriaisia, muurahaisia, tuhatjalkaisia, etanoita.  Kaikenkarvaisia ja lajisia ötököitä, joiden nimistä lapsilla ei ollut aavistustakaan. Etanoilta oli pakko tiedustella; Etana, etana näytä sarves, onko huomenna pouta.  Huomisen poudasta ei syntynyt täyttä varmuutta.  Toinen etana työnsi sarvensa terhakasti esiin, toinen piti visusti piilossa.  Sisiliskon jos yhytti, oli pakko yrittää säikyttää se.  Siinä toivossa, että se säikähtäessään pudottaisi häntänsä  Joskus lapset siinä onnistuivat.  Sanottiin, että sisilisko pystyy kasvattamaan uuden hännän pudottamansa tilalle.  Lasten keskuudessa se herätti suurta kummastusta ja ihmetystä.  Sitäkin jännittävämpää oli saada häntä putoamaan.

Joskus lapset saattoivat yhyttää siilin pihalta.  Heti, kun siiliä lähestyi, se pyöräytti itsensä piikkiseksi palloksi.  Piikkipallon sisältä kuului kumea jumputus.  Piikit törröttivät terävinä joka suuntaan, niin terävinä, ettei siiliin tohtinut koskea lainkaan.  Aikansa ihmeteltyään lapset yleensä jättivät siilin rauhaan.  Korkeintaan yrittivät tarjota siilille pikkulautaselta maitoa.  Sammakoita löytyi pitkästä heinikosta, pienen pieniä poikasia, keskikokoisia  vihreitä sammakoita, joskus jopa suuria, ruskeita rupikonnia.

 Pihalla ei varsinaisesti kasvannut nurmikkoa.  Nurmi ei olisi kestänyt pienten jalkojen jatkuvaa piiperrystä.  Piharatamo. pihatatar ja pihasaunio sietivät kulutusta ja puskivat sinnikkäästi varsiaan kohti aurinkoa.  Piharatamon suipoista kukinnoista oli hauska riipiä siemeniä.  Pihasaunion vihreät, pyöreät, pallomaiset kukinnot tuoksuivat voimakkaasti.  Lasten mielestä tuoksu oli hyvä.  Serkkutyttö keksi, että työnnetään pihasaunion mykeröt nenän sieraimiin.  Silloin tuoksu tuntuu vielä voimakkaammin. Tuumasta toimeen.  Näin tehtiin.  Kun tuoksu vaimeni, otettiin mykerö pois sieraimesta ja laitettiin sinne uusi.  Leikkiä kesti tovin, kunnes pikkusisko alkoi itkien valittaa, ettei hän saanut mykeröä pois sieraimesta.  Kukin lapsista yritti vuorollaan auttaa pikkusiskoa, mutta mykerö pysyi sieraimessa.  Isoveli ärähti serkkutytölle.  Sinun syysi, että näin tapahtui. Sinä tämän leikin keksit.  Serkkutyttö suutahti, pyörsi kantapäillään ja lähti talsimaan tietä pitkin kotiaan kohti.

Oli pakko hakea äitiä apuun.  Pikkusisko alkoi jo huutaa hysteerisesti.

Jatkuu..

Polkupyörä jatkuu....

Tyttö kapusi pyörän selkään.  Poljin oli alhaalla, eikä tyttö saanut heti polkaistua vauhtia pyörään.

Pyörä kellahti kumoon, tyttö mukana.  Kyynärpää karahti hietikkoon ja alkoi kirvellä.  Pystyyn könyttyään, tyttö päätteli, että on paras aloittaa astumalla ylhäällä olevan polkimen päälle.  Siis pyörä pystyyn ja uusi yritys.  Poljin painui alas, pyörä ponnahti liikkeelle – vaan – ei suostunut kulkemaan suoraan.  Etupyörä kiemurteli hietikolla käärmeen lailla, kääntyi lopulta aivan linkkuun ja pylläytti tytön pyörineen kumoon.

Läheltä piti, ettei pyörä osunut pihalla seisseisiin maitorattaisiin.  Jos olisi osunut, olisi saattanut käydä pahastikin.  Opetteluun piti löytää väljempi paikka.

Pihan vieritse kulki maantie.  Talon kohdalla oli pitkä suora.  Näkyvyys molempiin suuntiin oli hyvä.  Liikennettä oli vähän.  Jos auto tai jokin muu kulkuväline olisi tulossa, tyttö havaitsisi sen hyvissä ajoin.  Tie oli muuten esteistä vapaa, siis hyvä paikka harjoitella.

Tyttö talutti pyörän maantielle ja polkaisi sen liikkeelle.  Taas lingersi etupyörä.  Kääntyi aina sille syrjälle, kumman polkimen tyttö painoi alas.  Jo petti tasapaino ja pyörä sukelsi tien posken pöhveikköön.  Pitikö juuri siinä kohdassa kasvaa myös nokkosten.  Nokkosen polttamat kirvelivät käsissä ja polvissa.  Oli pakko rauhoitella tovi, jotta kirvely hellitti.

Paikka piti siis valita huolellisemmin.  Tytön ei tehnyt mieli tehdä tuttavuutta sen enempää nokkosten kuin takiaistenkaan kanssa.   Molempia oli majoittuneena tien poskeen.  Oli siirryttävä eteenpäin. niin että nokkoset ja takiaiset jäivät taakse. Tyttö polkaisi pyörän liikkeelle.  Ohjaus ei edellenkään toiminut.  

Pyörä heittelehti holtittomasti sinne tänne, kaarsi lopulta pihaportista sisään ja parkkeerasi äidin kukkapenkkiin.  Etupyörä murskasi kukantaimet mullokseen ja kynsi penkkiin syvän vaon, kunnes pyörä kaatui kumolleen ja nakkasi tytön pitkin pituuttan nurmikolle.

Kolttu ja essu olivat lehtivihreän tahrimat, kukkapenkki kuin hävityksen kauhistus. Tyttö vilkaisi ikkunoihin.  Kukaan ei kurkistellut ulos.  Mikähän meteli tuosta nousee, kun äiti huomaa.  Voi rähmä!

Mutta pyörää ei minulta viedä!  Harjoittelua oli jatkettava, kävi miten kävi!

Tyttö puursi ja pukersi pyöränsä kanssa. Itkukaan ei ollut kaukana, niin toivottomalta välillä tuntui.  Pyörä ei vain totellut.  Se käyttäytyi kurittomasti – ei vaan ilkikurisesti – kuin härnätäkseen ja kiusatakseen tyttöä.  Ei suostunut kulkemaan suoraan,  kiemurteli ja poukkoili miten sattuu ja heitti tuon tuosta tytön selästään kuin villivarsa.

Vaatteet olivat nuhruiset, kädet ja jalat naarmuiset, hiekan ja mullan mustaamat.  Tukkakin takkuinen, sillä takiaisten kanssa tuli sittenkin tehtyä tuttavuutta.

Tyttö ei hellittänyt.  Sinä tottelet minua vielä, pyörä!

Monenmonituisen yrityksen ja pettymyksen jälkeen pyörä lopulta kulki suoraan, kääntyi, kun tyttö käski.  Sillä oli kevyt polkea, se ei niskuroinut, se kulki kuin unelma.  Kuinka helppoa tämä olikaan.  Mikä vapauden tunne.  Matka joutui, maisemat vilisivät ohi.  Tyttö uskalsi jo polkaista vauhtia pyöräänsä.  Hän viiletti pitkin kylätietä, yhä eteenpäin.  Nokkosten ja naarmujen kirvelyt sekä muut harmit unohtuivat.  Tuuli leyhytti takkuista tukkaa ja hulmutti hameen helmaa tytön kirittäessä pyörää yhä kiivaampaan vauhtiin.

Pyörän päältä oli paremmat maisemat kuin kävellen.  Näki kauemmas.  Voi, kuinka ihana voikukkapelto tuolla oli.  Oli pakko polkea sinne, pysäyttää pyörä ja juosta voikukkien joukkoon.

Tyttö poimi voikukkia käteensä ja solmi niistä seppeleen. Voikukkien maitiaisneste tuhri sormenpäät tummiksi ja tahmaisiksi, mutta siitä viis.  Tyttö painoi kukkaseppeleen päähänsä, kiiruhti pyöränsä luo ja jatkoi matkaansa. Ajatteli.  Nyt kaikki huomaavat minut ja minun uuden pyöräni, kun minulla on vielä keltainen, loistava kukkaseppele päässä.  Hyvä!  Tiellä ei vain tullut vastaan ainuttakaan ihmistä, autoa tai muuta kulkuvälinettä.  Vaan sekös tyttöä haittasi.  Tunne sisimmässä oli tärkein.

Aikansa ajeltuaan tyttö palasi kotiin.  Alkoi olla ruoka-aika.  Isä totesi, että tyttö oli pyöränsä ansainnut.  Kiitteli tytön uutteruutta.  Oli niin kevyt ja hyvä olo.  Syötyä tyttö auttoi äitiä astioiden pesussa.  Kun työt oli tehty, tyttö kirmaisi ulos.  Pyörä oli hävinnyt!  Isoveli oli ottanut sen ja lähtenyt kylille kavereineen.  Harmitti!  Tyttö tiesi, ettei hän mahtaisi isoveljelle mitään.  Tämä veisi pyörän silloin, kun tahtoi.  Mutta saisi tyttökin sillä silloin tällöin ajaa.  Mikä parasta, hän osasi ajaa. 

 Polkupyörä

Isoveli oli oppinut ajamaan pyörällä.  Aikuisten isolla pyörällä.  Tyttökin halusi oppia.  Äiti auttoi tyttöä pitämällä kiinni pyörän tavaratelineestä.  Vain siten pyörä pysyi jotenkuten pystyssä.  Pyörä oli kuitenkin aivan liian iso tytölle.  Kun hän painoi polkimen alas, osui toisen jalan polvi melkein leukaan.  Samalla ohjaustanko karkasi liian kauas ja käsi kirposi siitä.  Ei tämä onnistu millään, katso nyt sinäkin, marmatti äiti isälle.  Tottahan se oli, mutta tyttö kärtti sinnikäästi äitiä auttamaan.

Lopulta äiti sanoi, lopetetaan tältä päivältä.  Katsotaan sitten huomenna.  Ei auttanut kuin luovuttaa ja tyytyä siihen.  Mutta oli lupaus huomisesta.  Ei ehtinyt äiti huomenissa.  Valitteli kiireitänsä.  Lupasi taas huomenissa. Kului muutama päivä.  Kiireinen äiti siirsi asiaa aina tuonnemmas.  Tyttö alkoi jo tuskastua.  Yksin harjoittelusta ei tullut yhtään mitään.  Isoveli ei inahtanutkaan tytön aneluille avusta.

Koitti uusi aamu.  Tyttö oli päättänyt.  Nyt tai ei koskaan. Verukkeita ei enää vastaanotettaisi.  Pyörän selkään piti päästä.  Äiti oli luvannut niin monta kertaa.  Lupaus oli lunastettava.

Tyttö kirehti makuuhuoneesta keittiöön.  Vanhemmat olivat aamiaispöydässä.  Äiti, sinä olet luvannut niin monta kertaa,  Tänään sinun pitää tulla auttamaan minua pyörän kanssa.  Äiti! Oli viittä vaille , ettei tyttö polkenut jalkaa.  Se tapa hänelllä oli tulistuessaan jostakin asiasta.

Syo nyt aamupalasi ja mene ulos odottamaan.  Isä ja äiti tulevat sitten perästä, kun kerkiävät, sanoi isä. Tyttö söi, puki päällensä ja kiiruhti ulos.  Alkukesän päivä oli aluillaan.  Aurinko paistoi ja oli jo lämmintä.  Mitä parhain päivä opetella ajamaan.

Katse kiersi pihaa.  Missä mahtoi pyörä olla?  Aikuisten pyörää ei silmä tavoittanut, mutta :::???!!!
Mikä vihreä seisoi seinää vasten?

Juuri silloin vanhemmat tulivat ulos.  No, mitä pidät, kysyi isä.

Tyttö vain tuijotti pyörää.  Se oli pieni, lasten kokoinen, vihreä.  Siinä oli käsijarru ja rungossa jotain kummallisia koukeroita.

Isä osti sen sinulle, koska aikuisten pyörä on aivan liian iso, jotta oppisit sillä ajamaan.  Tyttö ihmetteli ääneen pyörän rungossa olevia koukeroita.  Pyörä on tseckoslovakialainen.  Siinä maassa kirjoitetaan erilaisin kirjaimin kuin meillä täällä  Suomessa.  Nuo koukerot ovat heidän kirjaimiaan.  Älä kuitenkaan kysy, mitä siihen on kirjoitettu.  Meillä ei ole siitä hajuakaan.  Pyörä on nyt sinun ja saat opetella sillä ajamaan ihan itseksesi.  Sen pitäisi onnistua, koska pyörä on lasten kokoa.

Vanhemmat poistuivat sisälle ja tyttö jäi ihastelemaan pyöräänsä.  Hän otti ohjaustangosta kiinni ja lähti taluttamaan pyörää pitkin pihaa.  Pelkkä taluttaminen tuntui juhlalliselta.  Tyttö ei edes yrittänyt satulaan, kuljetti vain pyörää kävellen.

Isä oli seurannut tytön touhuja ikkunasta.  Hän tuli ovelle ja sanoi.  Tuolla konstilla sinä et opi kuunaan ajamaan.  En hankkinut pyörää sinulle talutettavaksi.  Asia on niin, että ellet opi iltaan mennessä ajamaan sillä, pyörä palautetaan sinne, mistä se on tullut.

Pelkkä ajatus, että pyörä otettaisiin tytöltä pois, sai säikähtämään.  Ei ikinä!  Hän oli juuri saanut jotakin odottamatonta ja ihanaa.  Oman pyörän.  Olisi aivan väärin ja kohtuutonta, että hän joutuisi siitä luopumaan.  Isä oli inhottava ja ilkeä.  Mutta isä tuntui olevan tosissaan.  Tyttö päätti.  Pyörästä en luovu. Opettelen vaikka väkisin.

Jatkuu...

 Jokivarsi jatkuu...
Toki näin ei käynyt joka kerta eikä edes joka toinen, mutta sen verran usein kuitenkin, että saalistusinto säilyi.  Saaduista sinteistä ei ruokakaloiksi ollut ja ne päästettiin heti veteen takaisin, ellei sitten kierrätetty lasipurkin kautta.  Kaikilla lapsilla oli oma silmukkansa.  Isommat lapset taiteilivat pyyntivälineen myös pienemmille.  Monesti kehkeytyi kisa lasten välille.  Kenelle kertyi lukuisampi saalis.  Koolla ei kilpailtu, vain lukumäärällä.  Kilpailtaessa kukin keräsi kalansa lasipurkkiin, jotta kisan päätyttyä voitiin todistettavasti laskea, ketä kalaonni oli eniten suosinut.

Pikkuveli, parivuotias, ei osannut laskea, eikä kilpailusta ymmärtänyt, saati, että olisi kaloja edes kiinni saanut.  Touhussa hän oli kuitenkin täysillä mukana.  Ujutti heinäsilmukkaansa veden alle ja nyhti ylös, aivan kuten näki isompienkin tekevän.

Kisatessa osa lapsista oli siirtynyt loitommalle uimapaikasta.  Syvänteen kohtaan, jota hevospaikaksi kutsuttiin.  Paikka oli sen verran syvä, että hevonen upposi siihen kaulaansa myöten.  Kylän isännät kävivät usein uittamassa hevosiaan samaisessa paikassa ja siksi sitä kutsuttiin hevosuitoksi.

Lapsilla ei ollut lupa viettää aikaansa hevosuiton kohdalla.  Kilapailun tuoksinassa kiellot ja komennukset kuitenkin unohtuivat ja paremman saaliin toivossa oli huomaamatta siirrytty pois sallitulta alueelta.  Perheen kaikki viisi lasta kykkivät rantatöyräällä silmät tiukasta veden alle tiiraten.  Myös nuorimmainen touhussa tomerasti mukana.

Jo nykäisee pieni, parivuotias, napakasti heinästään kiskaistakseen sen ylös kera mahdollisen saaliin.  Vaan heinäpä ei nousekaan.  On tarrautunut rantatörmästä veteen puskevaan juurakkoon.  Nykäyksen voimasta poika paiskautuu pää edellä syvyyksiin.  Isosisko vieressä ei ehdi edes ajatella, vaan toimii.  Hän tarraa jo veden alle painuneeseen pieneen kantapäähän ja kiskaisee ylöspäin.  Poika ponnahtaa takaisin rantatörmälle.  Vanhin veli nostaa pikkuveljen pystyyn seisomaan.  Lapsirinki tiivistyy pienimmän ympärille ja odottaa.  Kuluu kunnon tovi, ennen kuin parivuotias vetää kunnolla henkeä sisäänsä ja päästää itkun parkaisuna ilmoille.

Tyttö kappaa pojan syliinsä ja alkaa kantaa retuuttaa kotia kohti.  Mennään vaihtamaan kuivat vaatteet, sanoo tyttö rauhoitellen.  Tyttö ymmärtää nuoresta iästään huolimatta, että olisi voinut käydä pahasti.  Ihmettelee itsekseen, mikä sai hänet toimimaan niin nopeasti ja kekseliäästi.  Ei järki ainakaan, eihän hän ehtinyt edes ajatella. Mummo puhuu varjeluksesta.  Liekö varjelus ollut mukana.

Tyttö muisteli mummon lorua:

Ole varjelus vierelläin,
liki aina lähelläin.
Älä anna pahan tulla,
onnettomuuden osua,
tapaturman tapahtua

Verhoa mut viittaasi,
häivytä mut helmaasi,
anna varjos langeta
suojaaman ain minua

Ettei paha saavuta,
onni ohi kiiruhda,
tapaturma tavoita.

Jokivarsi

Jokivarsi oli lapsille mieluinen.  Houkutti uimaan, uittamaan kaarnalaivoja, seuraamaan veden kalvolla viilettäviä vesikirppuja, keräämään sammakon kutua ja narraamaan kaloja.

Matala suvantopaikka, sopiva lasten kahlata, uida ja temmeltää, oli niin matala, että vanhemmat uskalsivat päästää pienimmäisetkin isosiskojen ja -veljien kera veden ääreen.  Vain alakouluikäisiä olivat vanhemmatkin lapset, nuorin parivuotias.

Kotipihalta pyrähti pian uimapaikalle.  Vain kirmaisu puisen, kapean sillan yli ja kotva nurmikkoista tasaista tannerta, pitkin joen vastarantaa.  Suvannossa joki laajeni pieneksi hiekkapohjaiseksi poukamaksi.  Tilaa oli useammankin lapsen uida ja polskia.  Ja lapsia riitti.  Oman perheen viiden villikon lisäksi toinen mokoma kertyi joka päivä kylältä.  Kesäisinä, aurinkoisina päivinä lasten ilakointi, nauruineen ja kikatuksineen, huutoineen ja kiljahduksineen kiiri kuuluvana pitkin raittia.

Jos uinti ei kiinnostanut, saalistettiin sammakoita tai narrattiin kaloja.  Pienet
sammakot ja kalansintit laitettiin lasipurkkiin ja tutkittiin niiden tekemisiä lähempää lasin läpi.

Keväisin kerättiin sammakonkutua ja seurattiin, kuinka kudusta kehkeytyi ensin nuijapää ja sittemmin pieni sammakko,

Vain isoveljellä ja isommilla kylän pojilla oli mato-onget.  Aarteet, joista he pitivät visusti kiinni, eivätkä antaneet pienempien niitä kokeilla.  Varmaan olivat vanhemmatkin varoittaneet niin tekemästä, sillä ongenkoukku oli vaarallinen, sen kanssa piti varoa.

Koska into saada saalista oli kova myös pienemmillä olivat lapset kehittäneet oman pyyntimenetelmänsä.  Heinän, timotein, toiseen päähän tehtiin hirttosilmukka.  Siis sellainen, mikä kiristyy, kun silmukkaan jää jokin kiinni ja heinästä vetää.

Lapset kyttäsivät kontallaan veden rajassa, rantaheinikossa.  Kun pieni hauen, ahvenen tai särjen sintti ui veden rajaan, kyllin lähelle, pujotettiin silmukka varoen kalan ympärille ja nyppäistiin nopeasti ylös.  Heinä kiristyi ja kala jäi saaliiksi silmukkaan.

Jatkuu .......

Kalkkunan poikanen jatkuu...
Tytön sydän tuntui särkyvän surusta ja syyllisyydestä.  Hän kappasi pahvilaatikon kalkkunanpoikineen syliinsä jaa juoksi ulos.

Tyttö asetti pahvilaatikon sireenipensaan katveeseen ja asettui itse viereen istumaan.  Silmät peittyivät kyynelistä ja suru purkautui itkuna ulos.  Tyttä silitti poikasen pehmeitä höyheniä etusormellaan, otti linnun käsiinsä ja painoi rintaansa vasten.  Kuolon kankeus alkoi jo asettua lintuun.

Tyttö oli onneton.  Miksi hän oli yleensä saanut linnun, jos sen oli määrä heti kuolla pois.  Eihän hän ollut sitä edes pyytänyt.  Oli siitä toki iloinnut.  Mitä hän oli tehnyt väärin, mitä hänen olisi pitänyt ymmärtää?  Miksi hän ei ymmärtänyt?

Paha olo, suru ja syyllisyys kuristivät sisintä, eivätkä hellittäneet otettaan.  Miksi tuo pieni linnunpoikanen jo otettiin pois, vaikka se ei ollut vielä edes kunnolla elämää nähnyt?

Tyttö itkeä tuhrusteli aikansa sireenien katveessa.  Asia ei kuitenkaan muuksi muuttuisi.  Lintu oli kuollut.  Sen tyttö ymmärsi.  Hän nousi raskain mielin pystyyn ja haki vajasta lapion.  Ainakin poikanen saisi säälliset hautajaiset. Tyttö raahasi lapion ja pahvilaatikon lintuineen valkovuokkoja täynnä olevaan koivikkoon.  Hän teki lapion piston syvyisen kuopan ja asetti linnun kauniisti kuopan pohjalle.  Loi kuopan umpeen ja tasoitteli maan tasaiseksi.  Tyttö risti kätensä ja rukoili:

Rakas taivaan isä
Pieni sydämeni ei ymmärrä
miksi otit lemmikin luotani.
Se ei tajua,
mitä järkeä on syntyä elämään
ja kuolla heti pois.
Äiti sanoo, että jokaisen meidän päivät
ovat luetut,
että elämämme kulku on kirjoitettu
suureen kirjaan taivaassa.
Mutta mitä järkeä on
synnyttää elämä vain yhdeksi päiväksi?
Iita-mummo sanoo, että Luojan tiet
ovat tuntemattomat.
Siltä minustakin nyt tuntuu.
Rakas taivaan isä.
Mistä minä tiedän
mitä sinä olet meinannut.
Ota kuitenkin tämä
pieni kalkkunanpoika
luoksesi taivaaseen.
Pidä siitä hyvää huolta.
Minäkin olisin pitänyt,
jos olisin osannut.
Amen

Tyttö katsoi hautaa.  Tulen muistamaan sinut ainakin aina keväisin, kun valkovuokot kukkivat koivikossa, hän mietti, otti pahvilaatikon ja lapion ja palasi kotiin.

Monena iltana tyttö nukkumaan mennessään risti kätensä ja rukoili pienen kalkkunanpojan puolesta.  Suru hiljalleen hellitti, mutta monesti kaiho kosketti tyttöä katseen osuessa valkorunkoiseen koivikkoon.

Kalkkunan poikanen jatkuu...

Antoiko emäntä ohjeita hoitamisesta? Jos antoi, ei korva kuullut eikä mieleen painunut.  Tytön mielen täytti vain ajatus siitä, että kalkkunan poika oli hänen, että hän oli saanut oman lemmikin.

Tyttö kaivoi komerosta pienen pahvilaatikon ja asetti linnunpojan pohjalle.  Hän ihasteli aikansa kalkkunan pojan touhuja laatikossa, kunnes muisti, että perunat piti laittaa kiehumaan ja kastike lämmittää valmiiksi, kun vanhemmat palaisivat kyläreissulta.  Tyttö riensi keittiöön, kappasi vadin kaapista ja kiiruhti kellariin perunoita hakemaan.  Hän ammensi vatiin vettä joesta ja pesi perunat töyräällä.  Sitten tuli hellaan ja perunakattila tulelle.  Myös kastikekattila piti kipaista kellarista liedelle lämpiämään.

Perunoiden ja kastikkeen kiehumista piti vahtia, etteivät ne kiehuisi yli.  Liesi tulisi likaiseksi ja sitä oli vaikea siivota, oli äiti sanonut.  Niinpä tyttö vahti lieden vieressä, kunnes perunat ja kastike alkoivat kiehua.  Hän siirsi kattilat loitommalle kuumimmasta kohdasta ja vahti vielä hetken, etteivät ne kiehuisi liian lujaa.  Puitakin piti vahtia, huolehtia, että tulipesässä oli koko ajan sopiva tuli ja tulenruokaa.

Sitten piti vielä kattaa pöytä ja laittaa kaikki valmiiksi ruokailua varten.

Kun tyttö oli saanut työt tehtyä, kolistelivat vanhemmat jo porstuassa. Käytiin syömään pöydän ääreen koko perhe.  Isoveli puuttui.  Ei ollut malttanut palata kalareissultaan.

Kun oli syöty, astiat korjattu pöydästä ja pesty, muisti tyttö kalkkunan poikasen.

Hän pyysi isää ja äitiä kanssaan katsomaan, mitä oli näiden poissa ollessa saanut.

Riemu ja ylpeys täytti rinnan, kun hän ohjasi vanhempiaan katsomaan aarrettaan.

Hän nosti pahvilaatikon vanhempiensa nähdä.

Kalkkunan poika makasi laaatikon pohjalla liikkumatta, Silmät olivat kiinni.  Nukkuiko se?

Voi hyvänen aika! huudahti äiti.  Sehän on kuollut!

Kuollut?! Sana kouraisi kuin kylmä käsi tytön sisintä.  Miten se on mahdollista?  Juurihan sen kantoi elävänä ja lämpimänä esiliinassaan kotiin.  Vain hetki sitten laittoi laatikkoon ja ihasteli sen taapertelua laatikon pohjalla.

Silmät kohtasivat suurina ja kysyvinä isän ja äidin katseen.

Isä otti tytön syliinsä ja istahti sängyn laidalle.

Katsos, naapurin emäntä on antanut tämän sinulle liian varhain.  Se olisi vielä tarvinnut emonsa lämpöä ja suojaa.  Emon olisi pitänyt pitää sitä höyhenpeitteensä lämpimässä, sulattaa ravinto omassa kuvussaan ja syöttää sitten sulanut ruoka pienokaiselle.  Ei poikasella ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä ilman emoa.

Jatkuu....

 Kalkkunan poikanen jatkuu...

Tyttö seurasi kalkkunahäkin ulkopuolella lintujen touhuja talon emännän tullessa pihalle.

Kas, naapurin tyttöhän se siinä.  Ihan yksinkö olet liikkeellä.  Mihin olet sisaresi hukannut?

Tyttö myönsi olevansa yksin liikkeellä, selosti vanhempien kylään lähdön ja isoveljen onkireissun.

Tulehan, tyttö, nyt kun olet siinä, katsomaan mitä mukavaa meille on ilmaantunut yön aikana.

Emäntä viittasi kädellään tyttöä luokseen.  He menivät kalkkunasuojaan sisään.  Suojassa ei ollut ikkunoita eikä silmä heti tottunut hämärään.  Kun silmät taas alkoivat nähdä, huomasi tyttö emännän ottaneen käteensä pienen linnun poikasen.  Se oli suurempi kuin kananpoika, mutta pehmeä, pyöreä pallero kuitenkin.  Rusehtava, eikä keltainen kuten kananpojat.

Se on kalkkunan poikanen, valisti emäntä.  Näitä syntyi useampikin viime yön aikana.  Eikös olekin suloinen.

Tyttö katseli kalkkunanpoikaa kiinnostuneena.  Tohti ottaa sen käteensäkin, kun emäntä tarjosi.  Poikanen oli pieni ja kevyt.  Se käänteli päätänsä puolelta toiselle ja katseli avoimin silmin ihmetellen ympäröivää maailmaa.

Haluaisitko sinä tällaisen pienen poikasen itsellesi, kysyi emäntä.

Tyttö henkäisi syvään, ei sanonut mitään, katsoi vain emäntää epäuskoisesti.  Tottakai tyttö halusi.  Kotona ei ollut kissaa eikä koiraa, eikä mitään muutakaan lemmikkiä.  Nyt tytöllä olisi oma lemmikki - pieni kalkkunan poika.

Kohta tyttö jo kirmasi alas rinnettä kalkkunanpoika käärittynä esiliinan poimuihin.

Oli kiire päästä kotiin, tuoda oma lemmikki omiin ympyröihin.  Asettaa asumaan sinne, missä tyttökin asui.  Tytöstä tuntui, että vasta sitten se olisi oikeasti hänen.

Kalkkunan poikanen

Vanhemmat olivat lähteneet sunnuntaikylään, ottaneet nuorimmat lapset mukaansa.  Isoveli oli kiirehtinyt kalaan kavereittensa kanssa.  Joen yläjuoksulla olevassa lammessa asusti monneja, merkillisiä kaloja.  Ne olivat mustia, leveäpäisiä ja viiksekkäitä.  Niillä ei ollut suomuja, kuten tavallisemmilla kaloilla, särjillä ja ahvenilla, vaan nahka, kuten mateella.  Kala oli selkäpuolelta tummanruskeapilkkuinen, kyljestä ja vatsapuolelta vaaleampi.  Tytön mielestä iljettävä ilmestys, mutta pojat olivat tohkeissaan monnin pyynnistä.  Olihan se erikoinen kala ja poikien puheiden perusteella vaikea vongattava.  Koskaan ei monneja kotona ruokapöydässä nähty, eikä tytölle selvinnyt, mitä pojat lopulta kaloilla tekivät, muuta kuin esittelivät ympäriinsä.

Nytkin oli isoveli lähtenyt lammelle monnin pyyntiin.  Ainahan se kalaan karkasi, kun silmä vältti.  Tyttöä välistä vihastutti moinen touhu.  Varsinkin, kun pienempien lasten kaitseminen oli jaettu vuoroihin.  Useimmiten, kun isoveljen kaitsemisvuoron aika tuli, oli tämä teillä tietymättömillä ja tyttö joutui vahtimaan vekaroita myös veljen vuorolla.

Harmitti, kun piti nuorempien sisarusten lisäksi vahtia isoveljeä, ettei tämä välttäisi velvollisuuksiaan karkaamalla kalaan.

Ei tyttö isoveljeä nyt kaivannut.  Nuoremmat lapset olivat vanhempien mukana kylässä eikä ollut piikomisvelvollisuutta.  Tyttö käveli puusillan yli uimarannalle.  Ranta oli tyhjä ja autio.  Kesä oli vasta alussaan. Säät olivat olleet aurinkoisia, mutta koleita, eikä vesi ollut vielä lämminnyt uimakelpoiseksi.  Uimarannan takana kohosi koivikko.  Oksattomat, valkokylkiset rungot kohosivat korkeuksiin.  Vasta hyvin korkealla runko levisi latvukseksi varjostamaan lehvästöllään aluskasvillisuutta.  Alkukesäm koivun lehti ei ollut vielä kasvanut täyteen mittaansa, eikä lehvästö vielä tiivis, vaan salli valon siivilöityä maahan.  Koivun runkoja ympäröi valkoinen kukkameri.  Valkovuokot olivat kukassaan.  Kukinta oli lopuillaan, eikä kukkia kannattanut enää vaasiin valikoida, mutta koivujen katveessa ne olivat valloittavia.

Tyttö saapasteli vuokkojen seassa.  Kukinta oli todellakin lopuillaan.  Osa vuokkojen terälehdistä oli jo varissut ja kukkavarressa törrötti enää pallomainen, monisärmäinen siemenpähkylä.

Rinnettä nousten pääsi läheiseen taloon.  Talon isäntä ja emäntä kasvattivat kalkkunoita, kummallisen näköisiä lintuja.  Niillä ei ollut lainkaan höyhenpeitettä kaulassa eikä päässä.  Iho oli kurttuinen ja nahka roikkui ylisuurena kaulalla ja pään ympärillä.  Kalkkuna ei ollut kaunis lintu.  Ylväs ja itsetietoinen kyllä ja kova kaklattamaan. Heltat vain päässä heiluivat, kun kalkkuna kaklatti..........

Pääsiäinen jatkuu...

Huomenissa Olga ja Jussi tulivat kylään.  Lapset oli puettu pyhävaatteisiin.  Kahvipöytä oli koreana, sen seitsemän sorttia kahvileipää pöytään laitettuna.

Tyttö ei tahtonut tavata Olgaa ja Jussia.  Eilinen päivä painoi mieltä ja harmitti.  Hävetti, että oli hyvät kananmunat sillä lailla hävittänyt.  Kanoilla oli ollut kova työ niitä muniessa.

Vaikka tyttö vältteli kohtaamista, etsi äiti kotvan kuluttua hänet käsiinsä ja komensi olohuoneeseen.  Tyttö seurasi äitiä väkinäisesti ja tervehti niiaten.

Mihinkäs on hymy huulilta hävinnyt, kujeili Jussi.  Tyttö vilkaisi kiukkuisesti Jussia ja puraisi alahuultaan.  Kiusoittelee, mokoma.  Kuin ei tarpeeksi harmittaisi muutenkin.

Tulepas tänne, kuului komennus.  Ei auttanut kuin mennä.  Hymyä et kyllä saa, päätti tyttö.

Katsos! Me Olgan kanssa huomasimme, että virpomispalkasta oli yksi muna jäänyt panematta pussiin.  Miten lie unohtunut siinä tohinassa.  ajattelimme tuoda sen näin jälkikäteen, erikseen.

Ole hyvä, sanoi Jussi ja ojensi pussia tyttöä kohti.

Tyttö otti pussin vastaan, vaan ei muistanut niiata.

Kurkistapa, onko se vielä siellä tallella, kehotti Jussi.

Tyttö avasi pussin suun ja kurkisti sisälle.  Silmät laajenivat ymmyrkäisiksi ja katse kääntyi kummastuneena Jussiin.

No, mikäs kumma siellä nyt on, kummeksui Jussi ja kurkisti pussiin.  No, mutta! Liekö pääsisäispupu tehnyt taikojaan, kun munasta on noin kummallisen näköinen kehkeytynyt, huudahti Jussi.  Hän nosti munan pois pussista ja esitteli sitä muillekin.  Muna kimalteli hopean ja kullanvärisena ja sen pinnalla kiemurteli eri värisiä kirkkaita kuvioita.  Tyttö ei ollut tuollaista konsaan nähnyt.

Jussi työnsi kätensä pussiin ja nosti sieltä paperilappusen.  Pupu on kirjoittanut viestin mukaan, hän totesi ja työnsi lappusen tytön käteen.  Tyttö pyöritti papaerilappua hämmentyneenä kädessään, tuikkasi sen takaisin Jussin käteen ja tokaisi tuohtuneena.  En minä osaa lukea! Jospa minä luen, mitä pupu on paperiin kirjoittanut, sanoi Jussi.  Tyttö  ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi huulet tiukasti yhteen puristettuina.

Jussi luki:

Pääsisäispupu tässä.
Kuulinpa kömmähdyksestä.
Virpomisesi oli palkan väärtti,
vitsasi vallan verraton.
En tahdo sun olevan onneton.
Siks annan ylimääräisen palkinnon.

Koska rikki meni erä aiempi,
tulee rikkoa myös tämä myöhempi.
Älä säilytä sitä
vaan aukaise.
Sen sisälle siis vilkaise.
Munan sisältä löytyy salaisuus.
Sulle seurannee siitä ilo uus.

Jussi laittoi pääsisäismunan tytön käteen ja kehotti poistamaan kiiltävän paperin päältä.  Tyttö irrotti paperin varoen.  Sisältä paljastui ruskea suklaamuna.  Katsopas!  Munan saa vielä halkaistua.  Saanko minä vähän auttaa, kysyi Jussi.  Tyttö ojensi munan Jussille ja tämä painoi saumakohdista peukaloillaan, kunnes puolikkaat ponnahtivat erilleen.  Jussi ojensi puolikkaat tytölle.  Toisen puolikkan sisällä kimalteli pieni sormus, kullan värinen ja siinä oli kirkas punainen kivi.

No! Nytpä minä kihlaankin tämän tytön omakseni tällä sormuksella, tokaisi Jussi, ja työnsi sormuksen tytön sormeen.

Etkä kihlaa! kivahti tyttö.  Sinulla on jo Olga.  Mutta mielihyvä kuumotti korvia ja poskipäitä.

Tyttö kappasi munanpuolikkaat ja tinapaperin käsiinsä ja pakeni ulos portaille.  Hän istahti, laittoi munanpuolikkaat ja tinapeperin syliinsä ja alkoi tarkkailla sormusta sormessaan.  Kivi sädehti purppuraisena auringon paisteessa ja kullan värinen sormusosa kimalteli.  Tytön elämän ensimmäinen koru!  Hyvä mieli pakahdutti.  Tuntui kuin sydän olisi juossut tuhatta ja sataa, vaikka jalat pysyivät paikoillaan.  Tyttö tahtoi pysyä paikoillaan.  Hän ei halunnut kuluttaa tunnetta juosten loppuun, vaan toivoi sen säilyvän sisällään.

 Pääsiäinen jatkuu...

Veräjät ja haka oli ohitettu.  Edessä polveili polku.  Isoveli oli jo karannut katseelta.  Tyttö kiritti itsensä juoksuun.  Hän ei halunnut tulla kotiin paljon isoveljen perässä.  Riemu ryöpsähteli mielessä.  Kokonainen pussillinen kananmunia! Kokonainen pussillinen kananmunia!  Paistaisikohan äiti lättyjä? Pitsireunaisia, ihania lättyjä.

Tyttö, tohkeissaan ja pussin takia, jätti katsomatta jalkoihinsa eikä havainnut polun poikki kiemurteelevaa kuhmuraista männyn juurta.  Kengän kärki ei kohonnutkaan kyllin korkealle, vaan kopsahti juuren kylkeen.  Tyttö paiskautui polulle pitkin pituuttaan.  Kananmunapussi, jota tyttö oli kaksin käsin kiikuttanut edessään, puristui tytön alla polkua vasten.  Vaimeasta rätinästä saattaoi vain aavistella, kuinka kananmunien oli käynyt.  Tyttö könysi pystyyn.  Pussi oli revennyt rutistuessaan.  Musertuneet munat valuivat ulos repeymäkohdista tarhaten ympäristöä.  Essu oli ryvettynyt, kädet kananmunan tahrimat, samoin kengät.  Sukka oli polvesta puhki ja verta tihrusi mullan mustaamasta ihosta.  Tunto palautui polveen ja sitä alkoi pakottaa.  Harmi pakkasi kyyneliä silmäkulmiin ja kuristi kurkkua.  Itketti, mutta ei haluttanut itkeä.  Suututti.  Tyttö puri hampaansa tiukasti yhteen, tarrasi tyhjenneen paperipussin käteensä ja alkoi talsia kotia kohti.  Hätä ja hoppu olivat hävinneet.  Kiire oli karannut kintereiltä.  Poissa olivat myös ilo ja riemu.  Paha mieli, häpeä ja harmi asettuivat ajatuksiin ja leijuivat tytön yllä kuin suuri synkkä sadepilvi.

Harmi ei ottanut haihtuakseen, vaikka vanhemmat kotona vähättelivät vahinkoa, eivätkä toruneet tapahtuneesta.  Polvi paikattiin ja kirvely katosi.  Tyttö sai puhtaat vaatteet päällensä ja ehjät sukat jalkaansa.  Mieli vain ei kohentunut.  Murjotus piti pintansa, kutristi kulmat, mutristi suun, riiputti alahuulta.  Ei huvittanut leikkiä eikä touhuta.  Lättykesteistä ei kestänyt edes kuulla.

 Pääsiäinen jatkuu...

Oikopolku Olgan ja Jussin luo oli sulanut kuljettavaan kuntoon.  Se alkoi kodin kohdalta, tien toiselta puolelta, poikkesi seurojen talon pihaan ja pihasta päästyä vei pieneen metsikköön, puiden pimentoon.  Metsikössä kasvoi lähinnä leppää, joukossa muutama mahtava mänty ja komea kuusi.  Mäntyjen juuret polveilivat kuhmuraisina polun poikki.  Kesäisin polku piilotteli siimeksessä sananjalkojen ja sammalen reunustamana, mutta keväällä aurinko porautui polulle asti leppien lehdettömien oksien lomitse.  Säteet lämmittivät ja kuivattivat kariketta ja nostivat humuksen hajua ilmaan.  Peipposet olivat palanneet ja aloittaneet konserttinsa oksistossa.  Ilma täyttyi pikkulintujen liverryksestä varisten, harakoiden ja naakkojen osallistuessa aika ajoin konserttiin.  Jokunen hyönteinen oli jo herännyt horroksesta, mutta perhosia ei vielä näkynyt.

Polku polveili maaston muotoja noudatellen ja päätyi Olgan ja Jussin aidatun haan laitaan.  Veräjä oli kiinni, mutta lapset mahtuivat pujahtamaan riukujen rakosista toiselle puolelle.

Nurmi haassa oli kulottunutta, vain aavistus vihreää näkyi ruskean ruohon alla.  Myyrät olivat kasanneet talven aikana multakasojaan sinne tänne.  Lapset eivät jääneet myyrien tekosia ihmettelemään, vaan juoksivat joutuisasti toiselle veräjälle.  He pysähtyivät ja tarkastivat tienoon, ennen kuin uskaltautuivat veräjän väleistä pihan puolelle.  Olihan kiukkuinen kukko varmasti poissa

pihalta.  Ei kuopsuttanut kasvimaalla, ei komennellut kanoja kanalan edustalla tai kuurunnut kulman takana.

Tovin tutkailtuaan lapset pujahtivat pihaan ja juoksivat rivakasti rappusille.  Ovi kuistille oli auki, mutta tuvan ovi suljettuna.  Lapset koputtivat oveen ja jäivät odottamaan.  Olga avasi oven ja pyysi lapsia sisään.  Lapset tervehtivät, tyttö niiaten, poika pokaten.

Posket punoittivat juoksusta ja jännityksestä.  Mikä mahtoi olla virpomapalkka?  Tyttö vilkaisi vaivihkaa ympärilleen.  Virpomavitsat oli nostettu seinälle ikkunan pieleen.  Yhä oli vitsa kaunis katsella.  Viikossa ei ollut viehätys vähentynyt.    Onnistumisen riemu läikähti lämpimänä sydänalassa.  Jussi oli havainnut tytön katseen hakeutuneen vitsoihin ja alkoi kehua niiden kauneutta.  Ilo ilmestyi hymyksi huulille ja sai silmät tuikkimaan tähtien tavoin.

Olga ojensi lapsille ruskeat paperipussit, kummallekin omansa.  Viekääpä vipomispalkkanne varovasti kotiin.  Kummassakin pussissa on muutama tuore kananmuna.  Lapset kiittivät, sanoivat näkemiin ja poistuivat pihalle.

Tavoilleen uskollisena isoveli karkasi isompana edelle ja jätti tytön tulemaan perässä.  Pussi painoi jonkin verran ja tytön piti pitää siitä kaksin käsin kiinni.  Juokseminen oli vaivalloista, kun kädet eivät olleet vapaina ja eteensäkään ei kunnolla nähnyt.  Kuitenkin oli kiire näyttämään vanhemmille, mitä oli virpomapalkaksi saanut.

Jatkuu....

Pääsiäinen jatkuu...

Kiukkuinen kukko oli yhyttänyt edeltä menneen isoveljen ja kyydinnyt kunnolla pitkin pihaa ennen kuin Olga oli saanut komennettua sen takaisin kanalan suojiin.  Olga täti odotteli tyttöä pihalla ja auttoi hänet jäistä rinnettä ylös talolle.

Tyttö jäi oven suuhun isoveljen viereen.  Nauru silmäkulmissa karehtien Jussi kysyi:  Asian perästäkös sitä on tultu?

Virpomaan, henkäisi tyttö.  Niin, äiti käski virpomaan, täydensi isoveli.

Hienoa, että meidätkin vastaiselle vuodelle virvotaan, totesi Jussi nauraen ja nousi seisomaan.  Minä! huudahti isoveli , pinkaisi Jussin luo ja alkoi hengästyneesti lukea lorua hakaten vitsalla isoa vatsaa.

Tyttö ehätti Olgan luo ja kuin kilvan virvottiin ja loruttiin.

Sulle  vitsa, mulle palkka!

Kädet olivat ojossa ojentaen vitsoja.

Olga ja Jussi ottivat kiitellen ja kehuen vitsat vastaan.  Viikon päästä, pääsisäisenä, voitte tulla hakemaan

virpomispalkan, sanoi Jussi.  Viekää terveisiä isälle ja äidille.

Tyttö niiasi, poika pokkasi.  Molemmat pyrähtivät pihalle.  Kotiin kirmatessa tien liukkaus ja varovaisuus unohtuivat.  Tyttö pyllähti pari kertaa pyllylleen.  Se siististä pyhämekosta.  Äiti mahtaa moittia, vaan suotta sitä suremaan, kun vahinko oli jo käynyt.

Kaunis kevätviikko kului ulkona leikkien ja pälvipaikkoja koluten.  Kevät kerkisi jo pitkälle.  Hanget hupenivat, pellot paljastuivat, jää järvessä vettyi ja tummui.  Tiet olivat sulat, vaan vielä kuraiset, piennarojat pullollaan virtaavaa vettä.  Isä teki lapsille pienet kaarnalaivat mastoineen ja tuohipurjeineen.  Laivat viilettivät pitkin vuolasta piennarojan pintaa.  Kisa oli kova.  Kenen pursi ehättäisi ensimmäiseksi.  Isä oli rakentanut myös rattaan ja asettanut veteen virran pyöritettäväksi.  Kaarnalaivoja oli hauska uittaa myös tiehen uurretuissa puroissa ja katsoa, kuinka ne selvisivät kiemurtelevasta väylästään.

Pääsisäinen jatkuu...

 Tyttö havahtui varhain.  Ei nukuttanut.  Aamuaurinko pilkisteli ikkunan eteen vedettyjen verhojen raosta.  Tyttö nousi vuoteesta ja kurkisti ulos.  Pilvetön taivas.  Puun latvoissa roikkuva aurinko ei jaksanut vielä lämmittää.  Räystäät eivät tippuneet.  Lätäköt lepäsivät riitteessä, samoin lasten lätäköstä toiseen uurtamat purot.  Mutta kohta kirpoaisivat ensimmäiset pisarat räystäältä ja vesi alkaisi solista puroissa.  Tiaiset pyrähtäisivät talipalan kimppuun ja keltasirkut ja varpuset hajoittelemaan hangelle heiteltyjä jyväkasoja.

Muut nukkuivat vielä.  Oli hiljaista.  Vain seinäkello raksutti seinällä.  Tyttö hiipi keittiöön, otti leipäpalan kaapista käteensä ja asettui ihastelemaan oven yläpuolella olevia virpomavitsoja.

Olivat yön aikana melkeinpä kaunistuneet.  Höyhenet pöyhistelivät pajunkissoja kehystäen.  Kukkaruusukkeet kukoistivat muhkeina.

Kohta olisi kevät ja kesä.  Kukat kukkisivat kedoilla, niityillä ja pientareilla.  Puut viheriöisivät, ensin hennoin hiirenkorvin, sitten valtoimenaan lehvästön kasvettua täyteen mittaansa.  Uusi vihreä nurmi korvaisi kulottuneen ja järvi vapautuisi jäävaipastaan.  Talven siniharmaus väistyisi ja värit palaisivat luontoon.

Kevät teki kärsimättömäksi.  Ei antanut aamuisin nukkua, valvotti valoisin illoin.  Tyttö puki takin yöpaitansa päälle, veti kumisaappaat jalkaansa ja pujahti ulos.  Jääriite rapsahteli saappaiden alla tytön tallatessa lätäköitä.  Kotvan kuluttua kylmä kuitenkin pakotti palaamaan sisälle.

Pyhäpuku päällä, silkkinauharusetti hiussuortuviin solmittuna, virpomavitsa kädessä. Tyttö käveli veljen vierellä Olgan ja Jussin luo.  Tie vietti loivasti kaartaen alaspäin.  Pinta oli jäinen ja liukas.  Kengänpohjat eivät pitäneet.  Kengät olivat vanhat, isoveljeltä perityt.  Kulku oli varovaista ja horjuvaa.  Taaskaan ei veli välittänyt jäädä odottelemaan, vaan porahlsi edellä.  Veljellä oli uudet kengät ja niiden pohja piti paremmin.

Tyttö jäi jälkeen ja pääsi perille paljon veljeä myöhemmin.

Pääsiäinen jatkuu..

Äiti kaivoi kätköistään kreppipaperia ja höyheniä.  Oli vihreää ja punaista, sinistä ja keltaista sekä valkoista.

Vihreä kreppipaperi kiertyi pajunoksan ympärille peittämään punaruskeaa pintaa.  Valkoiset kissat jätettiin näkyviin.  Kierteiden poimuihin pujotetut värikkäät höyhenet erkanivat oksista kuin auenneet lehdet.  Äidin keltaisesta ja punaisesta kreppipaperista muovaamat kukat kiinnitettiin rullarihmalla ja kiinnityskohta naamioitiin vihreällä kreppipaperilla.  Jokaiselle virvottavalle taiteiltiin omanlaisensa vitsa.

Huomenissa tyttö virpoisi Olga-tädin ja isoveli Jussi-sedän.  Työtä tehtiin kärsivaällisesti ja taiten äidin avustaessa vieressä.  Jännityksestä hionneet sormenpäät värjäytyivät kreppipaperista punaisiksi, vihreiksi ja keltaisiksi.  Sakset suolsivat pitkiä suikaleita ja suut sulkeutuivat ja aukenivat työn tahdissa.  Kieli ahkeroi mukana huulia lipoen tai poskia pullistellen.  Keskittyminen oli käsin kosketeltavaa.

Kun vitsa vihdoin oli valmis, tytöllä oli kuuma ja posket punoittivat.

Mutta aikaansaannos oli kaunis - iloinen ja värikäs.  Vaikutelma höyhenenkevyt ja siro.  Tohtisiko siitä edes luopua.

Äiti otti virpomavitsan, kosketti sillä tyttöä olkapäältä toiselle ja lausui:

Virvon, varvon
tuoreeks, terveeks
tulevaks vuodeks
Sulle vitsa
mulle palkka

Äiti ojensi vitsan tytölle ja kehotti virpomaan veljen samalla tavalla.  Kumpikin vuorollaan opetteli lorun ulkoa.

Virpomavitsat nostettiin oven kamanalle odottamaan huomista.

 Pääsiäinen

Kevätaurinko ylsi yhä korkeammalle madaltaen hankia ja nietoksia.  Säteet sulattivat pälvipaikkoja puiden juurelle lasten leikkiä, pistivät räystäät tippumaan keventäen kattojen taakkaa.  Yöpakkanen kerrytti jääpuikkorivistöjä räystäille.  Päivällä valumavesi nuoli puikon pintaa ja pudotessaan porasi reikää kinokseen, öisin kasvatti kohmettuessaan puikon pituutta ja paksuutta.

Toki riitti vielä lunta kahlata, hiihtää ja laskea mäkeä.  Iltapäivällä hanki upotti ja hankaloitti liikkumista, mutta pakkasyön jälkeen voi jopa potkukelkalla viilettää pitkin pintaa.

Nytkin kelkka kiisi hangella.  Äiti lykki vauhtia, poika jalaksilla äidin edessä, tyttö kyydissä.  Etsittiin pajunkissoja.  Huomisaamuna anivarhain oli määrä mennä virpomaan - ensimmäistä kertaa tytön pienessä elämässä.  Vaan oli virpomavitsat varustamatta, lorut ulkoa opettelematta.

Valkoiset, silkinhohtoiset kissat olivat auenneet koristamaan pajujen punertavanruskeita runkoja.  Äiti otti oksia tytölle syliin.  Tyttö veti kätensä lapasen lämpimästä ja silitti varoen pajunkissan pintaa.  Pehmeä, untuvainen nukka kiilteli aamupäivän auringossa.  Odotus kihelmöi jännityksenä sormenpäissä - vai pakkanenko niitä nipisteli.

Potkutellaanko pellon ympäri, kun hanki hyvin kantaa?

Äiti ei innostunut, vaan kehotti poikaa kierrokselle, tyttö kyydissä.  Äidin astuttua jalaksilta poika pisti töppöstä toisen eteen ja kiritti kelkan vinhaan vauhtiin.  Pelto vietti voimakkaasti kohti rantaa.  Poika kurvaili jyrkästi vasempaan ja oikeaan.  Tyttö tarrasi kelkkaan kiinni.  Pajun oksat kissoineen kierähtivät käsistä ja putoilivat hajalleen hangelle.  Tyttö pelkäsi myös putoavansa.  Että veli oli inhottava.  Aina kiusanteko mielessä.  Mitään leikkiä ei voi leikkiä nätisti.  Istuisipa itse kyydissä.  Tietäisi, että hauskuus on kaukana.

Myötäle loppui ja vauhti hidastui - pysähtyi.  Tyttö pomppasi pois kyydistä. sätti veljeä sivaltavin sanoin ja pinkoi rinnettä äidin luo.

Palatessaan tyttö poimi pudonneet pajunkissat syliinsä.  Isoveli sai lykkiä raskasta kelkkaa yksin ylämäkeen ja jäi kauas taa.  Kaksin lykäten olisi kelkka kulkenut kevyemmin, mutta tyttö halusi olla häijy.  Isoveli oli aloittanut - isoveli oli kiusanhenki.  Ähä kutti!

Veli yhytti toiset vallan voipuneena, hiukset liimautuneena hikisinä otsalle, posket kuumuudesta punoittaen.
Kotiinpäin kelkkailtiin veli kyydissä istuen, tyttö jalaksilla seisoen.

 Olga ja Jussi jatkuu,,,

Seppä-Jussi katsoi pöydän yli tyttöä.  No, mitäs piikaselle kuuluu?  Oletkos kylän poikia katsellut?  Olet tainnut, kun kuulin kyliltä tällaisen juorun, sanoi Jussi ja alkoi laulaa:

Piian pimpula
Piian pimpula
missäs olit illalla
saunan lauteilla
saunan lauteilla
nätti poika rinnalla

Tyttöä alkoi harmittaa. Taas Jussi kiusasi.

En ole ollut kenenkään pojan kanssa, en varmasti, intti tyttö ja katsoi kiukkuisesti Jussia kulmiensa alta.
Suu meni mutruun ja alahuuli alkoi roikkua, kuten aina, kun tyttöä harmitti.

Varo, varo tyttö, ettei alahuulesi putoa, kun noin kovasti roikkuu. kiusoitteli Jussi tyttöä.

Tyttö pomppasi tuolilta, ryntäsi Jussin luo, nosti kätensä nyrkissä koholle ja sanoi:  Jos et lakkaa valehtelemasta, niin annan kamakalla.

No, kumpikas se nyt tulikaan paikalle, Saparomäen Saara vai Niskavuoren Heta, kiusoitteli Jussi edelleen.
Tyttö työntyi liki ja muksi miehen isoa vatsaa molemmin nyrkein.  Jussi kappasi tytön syliinsä ja alkoi kutkutella niin, että kohta tytön oli pakko kikertää naurusta.  Hetken Jussi vielä teutaroi tytön kanssa, nosti sitten tämän korkealle ilmaan, muiskautti pusun poskelle ja laski lattialle.

Olet sinä mainio pakkaus.  Sinusta ei voi kuin tulla hyvälle tuulelle.

Tyttö yritti vielä murjottaa, mutta harmi oli jo häipynyt.  Hän meni ja muksautti vielä kerran Jussia nyrkillä isoon vatsaan ja pinkaisi sitten ovesta pihalle nauraen, ikäänkuin karkuun lähtien.  Muutkin lapset kirmasivat pihalle ja leikki alkoi.

Kukko oli telkien takana.

 Olga ja Jussi jatkuu...

Kahvipannu porisi jo puuhellalla, mille mahtui monta kattilaa kerralla kiehumaan.  Se oli harmaalla pellillä päällystetty ja tulipesän vieressä oli leivinuuni.  Yläpuolella oli koko hellan kattava liesikupu, jonka reunaan oli rakennettu eräänlainen lippa.  Lipan päällä liesikuvun reunaa kiersivät kattilankannet, paistinpannut ja kattilat.

Olga sotki sianruokaa ämpärissä.  Hän laittoi ämpäriin perunankuoria ja ruoan tähteitä.

Haluaako joku lapsista lähteä syöttämään possua, Olga kysyi.

Innokkaita löytyi.  Tyttö ei halunnut.  Sian syöttäminen ei ollut se jännittävä asia, mitä tyttö odotti.  Jännittävä asia roikkui seinällä.  Tyttö oli jo oppinut, että kun viisari sojotti joko suoraan alaspäin tai ylöspäin, tapahtui se, mitä hän odotti.  Käki työnsi päänsä pikkuruisesta luukusta ja kukkui.

Kukkuu... Voi, taas vain yhden kerran.  Tyttö ehti juuri ja juuri vilaukselta nähdä käen.  Piti taas odottaa ikuisuudelta tuntuva aika, ennen kuin käki uudelleen ilmestyisi.  Poiskaan ei pöydän äärestä tohtinut lähteä, kun ei ymmärtänyt, kuinka pian viisari olisi taas yläasennossa.  Parasta oli silloin, kun käki monta kertaa peräkkäin kurkisti kukahtaen kolostaan.

Niitä hetkiä tyttö tiiviisti pöydän ääressä istuen odotti.

Myös iso puhelin tuvan nurkassa kiehtoi.  Olga oli sentraalisantra, hän hoiti kylän puhelinkeskusta.  Puhelin oli kuin iso linnunpönttö, kattolippakin kuin linnunpöntössä.  Suuaukon korkeudella vain oli kaksi kiiltävää, messinkistä pyörylää ja niiden alapuolella paljon pieniä reikiä, joissa oli piuhoja.

Messinkiset pyörylät pärähtivät soimaan.Olga nosti mustan luurin ja vastasi puhelimeen kaikuvalla äänellä.  Olgalla oli kova ääni ja hän kailotti koko ajan ei ainoastaan puhelimeen puhuessaan, vaan muutenkin.  Monesti soittaja selosti ensin asiansa Olgalle ja pyysi vasta sen jälkeen yhdistämään haluamalleen henkilölle.  Kun Olga vastasi puhelimeen, juttu juoksi ja kylän kuulumiset tulivat tutuiksi.

Olga kattoi kahvin pöytään.  Muistithan keittää kuumaksi, komenteli Jussi, joka halusi kahvinsa tulisen kuumana, niin kuumana, että toisten suu pyrki juodessa palamaan.  Jussi kaatoi kahvin kupista tassille, tuikkasi sokeripalan huuliensa väliin ja ryysti juoman suuhunsa sokeripalan läpi.  Hänelle eivät kelvanneet kahvipöydästä sen enempää nisut kuin pikkuleivätkään.  Ja kuitenkin, tytön mielestä, Olga leipoi hyvää pullaa.  Hyvää oli myös punaherukkamehu, jota Olga tarjosi lasten juoda.

Jussi oli kyläseppä.  Vatsakas, puhelias ja naurava.  Aina hyväntuulinen.  Enimmäkseen lapset näkivät lippalakkipäisen, kasvoistaan ja käsistä noen mustaaman miehen.  Henkselit kannattivat housuja, sillä vyö ei olisi pystynyt pitämään housunkaulusta pyöreän, ison vatsan päällä.  Nyt sunnuntaina, kahvipöydässä, kun noet oli saunassa pesty ja lippalakki jätetty pajan naulaan roikkumaan, Seppä-Jussi oli aivan eri näköinen.

Olga ja Jussi

Hiekkatie kaarsi lepikkoisen metsän reunaa.  Toisella puolella tietä piikkilangoin aidattu niitty, jossa lehmiä laitumella.  Osa loikoi maassa märehtien, osa käyskenteli verkkaisesti ruohoa hamuten.  Leuat jauhoivat herkeämättä, korvat ja häntä hätistelivät tunkeilevia hyönteisiä loitommalle ja suuret, ruskeat silmät seurasivat raukeina ympäröivää maailmaa.

Kaarteen takana Seppä-Jussin ajan harmaannuttama, hirsinen paja ja Olgan ja Jussin puolitoistakerroksinen talo navetoineen ja kanaloineen.  Paja nökötti notkelmassa oikealla tummalehtisten, kiiltävän harmaarunkoisten tervaleppien ympäröimänä.  Se oli pieni ja maahan painunut.  Joskus  se oli ollut punainen.  Nyt punamullasta oli harmaassa pinnassa vain häivähdys.  Pariovet oli kiinnitetty kamanoihin takorautaisin saranoin.  Ovessa oli pitkä, painava salpa ja riippulukko.  Pikkuruisen, neliruutuisen ikkunan noen tahrimat lasiruudut päästivät vain vaivoin valoa sisälle.  Jussin ahertaessa ovet olivat auki.  Salpa roikkui raskaana toisessa ovessa ja riippulukko toisessa.  Ahjossa, vaihtuvin punaisin ja keltaisin sävyin hehkuvat hiilet valaisivat tilaa.  Muu tarvittava valaistus tuli aukinaisten pariovien kautta.  Näin kesät talvet eikä ikkunan pesemiseen ollut tarvetta.

Tyttö oli monesti seurannut sivusta, kun Jussi kengitti hevosia.  Tämä seisoi selkä hevosen päätä päin, otti kavion jalkojensa väliin, irrotti vanhan rautaisen kengän kaviosta, vuoli liiaksi kasvaneen sarveisaineen pois ja nakutteli rautanauloin uuden kengän paikoilleen.  Työtä oli kiehtovaa katsella.  Otteet olivat rauhalliset, työkalut ulottuvilla, työn kulku tarkoin harkittu ja osaaminen ilmeinen.  Hevoset antoivat

kavion toisensa jälkeen sepän työstettäväksi.  Eläimet olivat rauhallisia ja näyttivät täysin luottavan siihen,että seppä tiesi, mitä teki.

Ihmetellen piti seurata myös sitä, kuinka ahjossa punahehkuiseksi kuumentunut rauta alkoi elää Seppä-Jussin käsissä ja muovautui milloin hevosenkengäksi, milloin hiilihangoksi, milloin saranoiksi, jopa tuuliviireiksi.  Tuskin oli tavaraa, mitä Seppä-Jussi ei pystynyt takomaan.

Talo törrötti rinteessä vasemmalla.  Rinne oli tien reunassa tuettu kivenlohkarein.  Lohkareiden välistä työntyi vatukkoa ja nokkosia.  Villivadelmat punersivat kypsinä ja houkuttelevina, mutta nokkosten läheisyys piti satunnaiset noukkijat loitolla.

Talosta tulosuuntaan oli pieni, aidattu haka.  Olgan ja Jussin pari lehmää, lampaat ja hevonen laidunsivat siinä aika ajoin.  Nurmi vihersi elinvoimaisena, eläinten lyhyeksi parturoimana.  Ainoastaan nokkoset, ohdakkeet ja muutama muu eläinten hylkimä kasvi törrötti samettisella nurmella maasta pilkottavien kivenlohkareiden kera.  Hakaa kiersi näreinen, ajan patinoima riukuaita.  Halkaistujen kiertyneiden näreiden kuori oli irronnut ja roikkui harmaina repaleina odottaen lopullista putoamistaan.

Talo piirtyi vaaleana tummaa kuusikkoa vasten. Kirkkaanpunaiset pelargoniat koristivat lasikuistia.

Tällä kertaa tyttö kiersi kiltisti tietä pitkin vanhempiensa ja sisarustensa kanssa.  Normaalisti hän olisi kipaissut metsikön halki oikopolkua pitkin.  Ei tarvinnut pelätä myöskään talon kukkoa.  Aikuisten läsnä ollessa se ei ärhennellyt, mutta lapsia pyrki hätyyttelemään.  Jos kukko oli pihalla, mutta Olga-täti  ei, oli turha yrittää pihapiiriin.  Kukko, oivallettuaan lasten läsnäolon, oikaisi kaulansa pitkälle etukenoon, levitti siipensä ja syöksyi kiekuen ja sähisten juoksujalkaa lapsia kohti.  Viimeistään siinä vaiheessa meni lapselta kuin lapselta sisu kurkkuun ja pakoon ampaistiin niin että hippulat vinkuivat.

Jännitys kutkutti vatsan pohjaa.  Olgan ja Jussin talossa oli monta mieltä kiehtovaa asiaa.

 Barbie-asu on tehty miesten vanhasta paidasa ja pienikukallisesta puuvillakankaasta, joka on ollut verhona.

Kirous

Oli toukokuun toinen sunnuntai -  äitienpäivä.  Aamuaikaisella ei herätty isän kanssa keittämään kahvia ja tarjoilemaan sitä kakun kerä äidille sänkyyn.  Lapset olivat siihen vielä liian pieniä.  Päivemmällä juotaisiin täytekakkukahvit, oli isä sanonut.  Iita-mummokin tulisi käymään.

Isä kehotti tyttöä keräämään lähimetsiköstä sinivuokkoja äitienpäiväkattauksen koristeeksi.  Mielellään tyttö metsään meni.  Aurinko oli jo kivunnut korkeimmilleen ja heloitti kuin kujeillen pilvettömällä taivaalla.  Lepät ja haavat seisoivat vielä alastomina, paljain oksin.  Koivuja koristi hento vihreys.  Aurinko valaisi ja lämmitti puiden lehtien estämättä sametinvihreää sammalikkoa, vielä lehdettömiä mustikanvarpuja ja ikivihreitä puolukanlehtiä.  Valoa riitti myös sinivuokkojen kukkia, avata siniset terälehtensä ja kurottaa keltaiset heteensä kohti korkealla sinertävää taivasta.  Kolmiomaisia sinivuokon lehtiä tuskin näkyi, aukinaiset ja nuppuiset kukkavarret vain työntyivät harmaarunkoisten kuusten kupeella olevasta sammalikosta esiin.  Taivaansiniset kukkaryhmät täplittivät metsikköä.  Tyttö hypähteli kukkaryhmältä toiselle keräten avonaisimmat kukat käsiinsä.

Korkean, paksurunkoisen kuusivanhuksen juurella oli runsas rykelmä kauniisti kukkivia vuokkoja.  Auringon lämmössä melkein kaikki kukat olivat auenneet täyteen mittaansa.  Tuosta saisi kerättyä kunnollisen, näyttävän kimpun kahvipöytään.  Äiti olisi onnellinen saadessaan niin paljon kauniita kukkia.  Tyttö poimi vuokkoja ahnaasti, kunnes käsiin tuskin enempää mahtui.  Kääntyessään kotiin päin, hän havaitsi melkein itsensä kokoisen, sammaloituneen kiven.

Vasta hiljan olivat vanhemmat sanoneet, että kiroilla ei saa.  Jos kiroilee, pudottaa taivaan isä päähän suuren kiven.  Tuollaisenko ehkä, tuumi tyttö.  Miltähän tuntuisi, jos tuollainen kivi putoaisi päähän?  Kuinka taivaan isä nostaisi kiven maasta korkealle ja sitten pudottaisi päähän?  Eihän taivaan isää kukaan voinut nähdä.  Nousisiko kivi itsellään ilmaan, siirtyisi tytön pään päälle ja putoaisi alas.  Entä, kuinka korkealle se nousisi ja kuinka korkealta putoaisi?  Valtava määrä kysymyksiä poukkoili päässä, vailla vastauksia.  Olivatkohan vanhemmat nähneet sen, minkä todeksi väittivät?

Silmät olivat nauliutuneet sammaleiseen kiveen, eikä tyttö saanut irroitettua katsettaan.  Jalat jähmettyneet paikoilleen.  Jalat, jotka muutoin olivat muurahaisia täynnä, eivätkä koskaan tahtoneet pysyä paikoillaan.  Vähintäänkin niitä piti heilutella tuolilla istuessa.  Sormet puristivat sinivuokkoja rystyset valkoisina.  Koko keho oli kireänä jännityksestä.

Entä jos ..... Entä jos kiroaisi.....  Nostaisiko taivaan isä juuri tuon kiven ja pudottaisi hänen päähänsä.

Tyttö aukaisi suunsa.  Huulet tuntuivat kankeilta.  P e r k e l e ......

Tyttö kyyristyi, veti päätään hartioiden väliin, mutta ei saanut muuten liikahdettua eikä irrotettua silmiään kivestä........  Kivi pysyi paikoillaan.  Missään ei jyrähtänyt eikä paukahtanut.  Aurinko paistoi.  Linnut jatkoivat liverrystään.  Maailma oli entisensä.  Oliko?

Jännitys laukesi ja tyttö istahti sammalikkoon kiven juureen.

En minä kuitenkaan enää kiroile, tokaisi tyttö katsahtaen korkeuksiin.

Hän poistui kevyesti hypähdellen metsiköstä, ihasteli leskenlehtien keltaista kirkkautta tien poskessa.  Jätti kukat kuitenkin rauhaan.  Kädet olivat täynnä sinivuokkoja.  Pyrähti pihasta sisälle ja ojensi äidilleen kaksin käsin keräämänsä kukat, joista osa oli ehtinyt nuukahtaa sormien tiukassa puristuksessa.  Kyllä nämä vielä virkoavat, lohdutteli äiti kiitellen kukista ja alkoi asetella niitä maljakkoon.