Hallanhuuruinen sää kuurasi lehtipuiden paljaat oksat ja himmensi havupuiden syvän vihreyden.  Aurinko singautteli säteitään matalalta taivaanrannan takaa ja sai kiteisen kuuran tuikkimaan timantteina oksistossa. Lumi narskui anturan alla.  Paksu toppatakkikaan ei pitänyt pakkasta loitolla, vaan hyinen kylmyys hiipi jäseniin.  Pakkasmittarin elohopea oli painunut liki kolmeakymmentä miinusastetta.   Ilma oli tyyni, maisema liikkumaton, pakkasen jähmettämä.

Ei tehnyt mieli ulos tällaisella ilmalla.   Mieluiten käpertyi sohvan syvyyksiin, takkatulen syleilyyn.  Vaan Pepi piti ulkoiluttaa.  Pissa- ja kakkalenkki kiertää.  Ristiriita oli sitäkin suurempi. kun koira tuntui nauttivan kipakasta pakkassäästä.  Nuoskasää, räntä- tai vesisade jähmettivät koiran ulko-ovelle epäilevä ilme kasvoillaan. Pää painui alas, kaula ja kuono pitkälle venyneenä.  Kirsu nyki ja nuuhki ilmaa.  Monesti pyörsi koira ovelta takaisin eikä suostunut ulos ollenkaan.  Pinnisteli tarpeittensa kanssa, kunnes keli kuiveni.  Märkyys oli Pepistä pahasta.  Tassut kastuivat, turkki tärvääntyi ja korvakarvat kihartuivat käkkärälle. 

Vaan pakkanen, pikkupakkanen tai kunnon kylmä, valoivat koiraan uutta energiaa.  Se pomppi kuin kumipallo neljällä tassullaan tietä pitkin,  sukelsi puuterilumeen, kynsi kuonollaan kinosta, pyöri, kieri ja temusi.  Joskus hanki vei jalat alta ja koira joutui työskentelmään tosissaan päästäkseen kovalle maalle.  Se ei intoa lannistanut, vaan kohta jo koira sukelsi uudelleen nietoksiin, nosti lumisen naamansa näkyviin ja säteili.  Silmät säteilivät, suu näytti nauravan, korvan juurikarvat sojottivat  sähäkästi pystyssä. Pieni keho kieli; olen onnellinen, minä nautin.

Koira nautti, emäntä kärsi.  Pakkanen palelsi varpaita, hyinen kylmä hytisytti harteita. Paikoillaan olo vain pahensi asiaa.  Juostaisiin jo, Pepi, eteenpäin, jotta minäkin saisin liikettä.  Ei ymmärtänyt koira emännän murheita.  Sitä ei paleltanut.  Puoliväkisin piti koira kammeta kinoksesta kävelytielle ja kirittää juoksemaan eteenpäin.  Joskus suostui kilpasille emännän kanssa.  Taival taittui nopeasti, verenkierto vilkastui jäsenissä.

Kotikadulle päästyä koiran vauhti hidastui, emännän askel eteni.  Oli viestiä vieri vieressä tien poskessa.  Jokíkinen tuli tarkkaan lukea, osa useampaan kertaan.Joudu jo, Pepi, kohta ollaan kotona, kehotteli emäntä hampaat kalisten ja hihnasta kiskoen.   Pepi pisti tassut tanaan. Istahti tukevasti takamukselleen takajalat koukussa.  Veti päänsä pystyyn niska jäykkänä.

Keho kertoi - en tule.  Lenkki tehdään kunnolla ja kiireettä.  Viestit luetaan ja tarkistetaan , jos tarve vaatii.  Ei raaskinut emäntä  kotiovelle väkisin kiskoa.  Ajatteli vielä kotvan kylmässä kestävänsä.

Kirjootukset koluttuaan Pepi hypähti tassut tanassa emännän eteen, katsoi  silmiin sädehtien, suu naurussa, kuin ilmoittaen olen valmis, ja lähti sipsuttamaan siroin askelin, häntäkieppinä selän päällä, pyllykarvat askelten tahdissa keikkuen, kohti kotia.

Talutushihna laitettin naulaan, talviset tamineet naulakkoon ja jo kiiruhti emäntä sohvalle takan viereen lämmittelemään.  Pepi pomppasi viereen, painoi päänsä rinnalle sydämen kohdalle, kiehnäsi itsensä ihan liki, kohotti katseensa kohti emäntää.  Katseen, täynnä hellyyttä ja hyvää oloa.  Pepin silmät olivat kuin sielun peili heijastaen takaisin juuri ne tunteet, mitkä emäntä sisimmässään tunsi sitä kohtaan.  Pitkään viipyivät koira ja emäntä sylikkäin takkatulen ääressä hyvästä olosta ja yhteenkuuluvuuden tunteesta nauttien.  Lämpö palasi jäseniin, levollisuus laskeutui mieleen. 

 Pepi jatkuu..

Ei ollut kulunut kuukauttakaan,

kun isä jo  työstä palattuaan,

ensitöikseen Pepiä huuteli

Missä Pepi, hän huoneisiin huhuili

tule tänne, pieni hauveli

Pepi vastaan riensi riemuissaan,

veti rundin jos toisenkin tohkeissaan

Isän eteen asettui istumaan,

Osku-ilme pienillä kasvoillaan.

Isä silitti, otti syliinsä,

piti pientä pentua hyvänä.

Äiti isälle jo marisi,

mitä onkaan tämä tämmöinen peli

Äiti tulisi  isän huomata ensinnä,

eikä eteisestä huudella Pepiä

Vaan oikeasti oli äiti mielissään

Pepi liki oli päässyt isän sydäntä

Kodin tehnyt oli kaikkien sydämeen

Pepi perheenjäsen oli  täysivaltainen.

 Pepi jatkuu...

Kerran aiemmin näet jo  sattui niin,

että Pepi äidiltä karkasi

Ei kuulu ei näy,

autot vieressä vilkasta tietä käy

Vastapuolella kulki koirakaveri,

äiti myöhässä asian oivalsi.

Pepi keskelle tietä jo kirmasi.

Sai käskeä, huutaa, komentaa,

ei Pepillä korvia ollenkaan.

Tien vilkkaan keskellä havahtui,

äidinn komento korviin kantautui.

Tassut tanaan löi ja pysähtyi,

äiti kauhusta melkein jähmettyi.

Vaan jo ryntäsi keskelle katua,

kädet yllä pään alkoi viitoilla.

Hei huomatkaa autot ja varokaa,

ei Pepille pahaa sattua saa.

Täytti ilman kirskunta jarrujen,

teki auto väistön onnistuneen.

Syliin koppasi koiran, väylän ylitti,

tien poskessa maahan asetti

Otti korvista molemmin käsin kiinni,

 nenän vasten kuonoa asetti.

Koiraa silmästä silmään tapitti

 ja hyvin hiljaa puhutti

Anna olla kerta ainoa,

kun tielle ryntäät tuolla tavalla

Tämä tässä on autojen aluetta,

sinun kuuluu kulkea muualla.

Pepi kyyristyi maahan, kai ymmärsi

tuli tehtyä tosi pahasti.

Äiti heltyi, piti hyvänä,

otti karkulaisen syliinsä.

Suojatietä pitkin palattiin

kotiin turvallisesti saavuttiin.

Joka aamu lenkille lähdettiin

piti kummankin tottua rutiiniin

Taas aamuna yhtenä tohkeissaan

äiti oven avasi ennen aikojaan.

Nyt hihnaa etsi kummissaan

mihin oli se jälleen joutunutkaan

Hihnan vakiopaikka on korissa

omakodin tuulikaapissa.

Vaan tuolloin, tällöin toisinaan

sitä sieltä ei löydy laisinkaan.

Pikkuveli jos Pepiä lenkittää,

ei hihnaa paikoilleen palauta.

Hihna jää mihin sattuu putoamaan

vakipaikka se ei ole ainakaan.

Tyyli moinen äitiä kismittää

hän ääneen poikia ripittää.

Joka kerta, kun tarvis on tavaraa

te tiedätte, mistä sen hakea saa.

Ei kysyä tarvitse minulta

te osaatte itse sen hakea.

Vaan kun tarve loppuu esineen

ei takaisin löydä se paikoilleen.

Tämä ikuinen on ongelma

olis syytä se jotenkin ratkaista.

Äiti etsi, hyöri ja marmatti

kunnes hihnan lopulta havaitsi.

Oli jäänyt se pojan huoneeseen

joku potkaissut oli sen alle vuoteen.

Äiti kaivoi hihnan esille

piti kiinnittää se pantaan Pepille

Oli Pepi äidiltä kadonnut,

oven raosta ulos livahtanut.

Äiti kutsui, huusi ja huhusi

mihin katosi pieni peijooni

Ei kuulunut Pepistä ääntäkään

linnut puista lähtivät lentämään.

Äiti taholle ja toiselle poukkoili

mielessään hiljaa  rukoili:

Älä anna, luoja, sen  kadota

älä anna pahaa tapahtua.

Niin pieni se on ja avuton,

suojaa sitä, jos suinkin vallassas on.

Siinä samassa äiti havahtui,

Pepin nappisilmiin kun katse osui.

Pepi hiekkakummulla makasi

 ja äidin  menoa seurasi.

Mitä vouhkaat siellä ja touhotat

en hukassa ole minä ollenkaan.

Tässä makaan ja esillä mielestäin

 olen aivan hyvin, miksi huomaa et lain.

Äiti kappasi koiran syliinsä

torui pentua mieli kepeänä

Kulta pieni, sinä voisit edes haukahtaa

ja siten itsesi ilmaista

Väri turkkisi  hiekkaa niin  muistuttaa,

sannan seasta tuskin sua erottaa

Hyvä kuitenkin, ettet kadonnut

olis perheelle surun se tuottanut.

Jatkuu..

Pikku hiljaa olemme tottuneet,

ei häiritse Pepin kuorsaukset

Vain pikkuveli pysyy kovana,

ei päästä Pepiä yösydännä

omaan huoneeseensa tulemaan

saati öitänsä siellä viettämään

Jos kuorsaa se ei, se tuhisee

tai sängyn alla rapisee.

Meillä säilyy parhaiten ystävyys

jos minulla pysyy  yksityisyys

Pepi öisin tahtoi pissille

sen vinkuen ilmoitti äidille

Äiti yöpaidassa meni eteiseen.

Työnsi  tossut jalkoihin paljaisiin

Terassin oven aukaisi

ja Pepin ulos ohjasi.

Oli yö maaliskuinen,

alku aikain hyvien hankiaisten

Hanki Pepin hyvin kannatti

äidin alla vielä upotti

Pepi oitis asian oivalsi

että hanki sitä kannatti

Se kirmasi kauemmas riemuissaan

äidin kieltoja kuullut ei ollenkaan

Äiti huuteli

välillä maanitteli

Älä karkaa pieni enkeli

Hätä sydäntä alkoi kouristaa,

jospa häviää tuiki tykkänään

Pepin perään äiti ryntäsi

yöpaidassa lumeen kahlasi

Hän haaroja myöten hangessa ui

Lumi paljaalla iholla kihelmöi

Yöpaidan helmoja nostellen

äiti komensi koiraa manaten

Tule pois sieltä, kehveli, kuuletko,

ei huvita moinen öinen meno

Äidin ääni jo kohosi falsettiin

tule ihmeessä pentu takaisin

Pepi reissultansa kääntyikin

päätti palata vihdoin takaisin

Sillä äiti yöpaidassaan

haaroja myöten hangessa

Taisi olla  näky kamala.

Jatkuu...

Vaan ei ollut se konsti ollenkaan

Pepi siisti oli kai  luonnostaan

Heti hädän tullen se oivalsi

ja oven edessä vikisi.

Oman paikan sai Pepi koreineen

vanhempien makuuhuoneeseen.

Kantoi Pepin kerran jos toisenkin

äiti koriin tälle  kertoen

Pepin paikka tää on, kai uskot jo sen.

Pepi oppi, koriin mielistyi

Usein omaan paikkaan vetäytyi,

Kun halusi olla rauhassa

se makasi omassa korissa.

Vaan ennen nukkumaanmenoa Pepi vaati vuoteeseen seuraksi.

Se kellahti heti selälleen ja paljasti maarunsa pehmoisen

Sitä piti vatsasta silittää ja tassun taipeista rapsuttaa.

Kun huomio riitti Pepille,

se takaisin tassuille kiepsahti,

sängyn laidalta alas hyppäsi

 ja vuoteen alle taapersi.

Paljon nukkui vuoteen alla tai päädyssä,

toki myöskin omassa korissa

Oli kulunut päivä muutama,

isä alkoi äitiä moittia.

On kuorsaukses öisin kamala

ei anna se minun nukkua

Äiti kummissaan oli kovasti.

Ei kukaan ennen aiemmin

ole kuorsauksesta soimannut.

 Päinvastoin on joskus sanottu,

sinä nukut niin ääneti toisinaan,

on pakko tulla tarkistamaan,

tokko hengität enää ollenkaan.

Yönä toisena äiti heräsi,

kuorsaus kuului, jotta huone tärisi

Nytpä yllätin isän itsensä,

tuumi äitii  melkein mielissään

Vaan mitä kummaa, isä nukkuikin,

hiljaa, hengenvedoin tasaisin

Kuka kumma voi meillä kuorsata,

minä ainakin istun valveilla.

Äiti itseksensä ihmetteli,

kunnes arvoitus hänelle selvisi.

Pepi pieni makasi matolla.

Oli ketarat kohti taivasta.

Miten ääni niin kovin kumea

 voi lähteä pienestä koirasta.

Jatkuu...

Pepi jatkuu..

Äiti pennun nosti rinnalleen

 kauttaaltaan tärisi pikkuinen

Se pelkäsi, sitä hirvitti

 mitä kauheaa nyt tapahtuisi

Me otimme pienen mukaamme

ja astelimme autolle

Veli vanhempi auton käynnisti

äiti  pentua arkaa rauhoitteli

Painoi palleron vasten rintaansa

 nyt koitti hetki ihana

Pentu rauhoittui, ei vapissut

 matka omaan kotiin oli alkanut

Me istuimme sitten kotona

 kaikki  kolme olohuoneen sohvalla

Piti äiti pentua sylissä

 me pohdimme sopivaa nimeä

Kas, ulko-ovi kolahti

 isä reissultansa palasi

No, mikä nyt on, kysyi kummissaan

kun kaikki vain istuivat sohvalla

Kohta yllätys isälle selvisi

 kun pennun sylistä äkkäsi

Isä pennusta tietää vasta sai

 etukäteen ei hänelle kerrottu lain

Minä irtisanoudun kokonaan

 en osallistu hoitoon ollenkaan

Kun hankitte, niin hoidatte

Näin tuumasi isä – ja siihen piste.

Pepiksi pentu ristittiin

 vaikka silloin jo tytöksi tiedettiin

Veli nuorempi näet muisteli

että sadussa Kaunotar ja Kulkuri

oli pentu, pieni hulivili ,

myös nimeltänsä Pepi

Muut myöntyivät veljen vaateseen

tyttöpentu Pepin sai  nimekseen.

Syntyi äidille pulma seuraava

kuinka osaisi Pepiä kouluttaa.

Sisäsiistiksi ainakin ensiksi

Pentu varsinkin opettaa pitäisi

Jatkuu..

 Pepi

Pepi tulee taloon

Ei ollut omakotia, vaan asuimme kerrostaloa

Pojat lemmikin tahtoivat hankkia

äiti kovin vastusti ajatusta

Lemmikille ei olisi sopiva

 kerrostalo ainakaan asua

Jäi äiti   paitsi  muiden tukea

Lapset vaativat, ei antaneet periksi,

 syntyi lopulta yhteinen kompromissi

Omakoti jos joskus hankitaan

 myös lemmikki siellä asustaa

Niin tapahtui, talo hankittiin,

lapset oitis muistivat kompromissin

Koiran toivoivat pojat saavansa

äiti säikähti – pari ehtoa

Ei muistuttaa saa se vasikkaa

 kissan kokoinen enintään olla saa

Jos koira ei tottele – luoja paratkoon –

voin ottaa sen silloin kainaloon

Ei uskonut kykyynsä kouluttaa

 karvakuonoa ainakaan isoa.

Ryhtyi lukemaan lehdistä ilmoituksia

 oli tarjolla monia rotuja

Äiti rotuja tunne ei kummemmin

 siksi  kyselee, onko se suurikin

Myyjä vastaa, pieni on pentu tää

Tahdon tietää,  josko myös  pieneksi jää

Pieni on, ei isoksi kasvakaan, sanoo myyjä

Me tulemme katsomaan

Autoon hyppäsi äiti ja lapsetkin

 isä omille teilleen jätettiin

Oli pentuja yksi ainoa

 ei ollut vaikeutta valita

Varmaan meitä pentu pelkäsi

 se sohvan alle lymysi

Näkyi musta kuono ja silmät vaan

 kun uskaltautui se katsomaan

Veti isäntä esille pikkuisen

 tuolloin kovin vastentahtoisen

Sitä esitteli, sylissä käänteli

sitten lattialle asetti

Pentu paikoilleen jäi istumaan

mietti mihin tästä karkaiskaan

Sitten päätöksen teki äkkiä,

oli pentu pikkuinen selällään

Näytti tassut kohti taivasta

Jatkuu..

– minä antaudun, en vastusta

 Villasukka jatkuu..

Emännän tytär oli ehtinyt naimisiin ja saanut oman pienen tyttären.  Emäntä rakasti lapsenlastaan, tomeraa, voimakastahtoista pientä tyttöä. Kuinka suuri, pieni ihminen  tyttö olikaan, mietti emäntä usein itsekseen.  Tytön tullessa talo täyttyi oitis auringolla ja energialla, siitäkin huolimatta, että elettiin synkintä, pimeintä talvikautta.  Tuon tuosta emäntä teki tytölle jotakin sievää joko ommellen, virkaten tai kutoen.  Nyt oli meneillään pipo.

 Tytär ja tyttärentytär tulivat käymään.  Emäntä esitteli pipoa.

Yleensä lapsi mieltyi emännän tekemiin vaatteisiin, mutta nyt tyttö tokaisi ykskantaan: Ei tykkää, ei tahdo.

Emäntä oli syvästi pettynyt. Miksi sinä et tykkää, hän uteli tytöltä.  Mitä siitä puuttuu tai mitä siinä on liikaa?

Pipossa pitää olla punaista.  Minä haluan, että pipossa on punaista, oikeata punaisen punaista.

Mikä avuksi.  Tyttö oli ehdoton.  Ilman punaista ei pipo kelpaisi.

Emäntä muisti punaisen villasukan komeron hyllyltä.  Hän otti sukan esille ja näytti tytölle.  Onko tämä oikeanlaista punaista?

Joo! Hihkaisi tyttö.

Tehdään tästä iso, punainen tupsu pipoosi.

Joo! Hihkaisi tyttö.

Emäntä purki villasukan langaksi, liotti vyyhdin vedessä, jotta kutomakiemurat oikenivat ja lanka suoristui, ja pyöräytti pöyhkeän, punaisen tupsun.

Kuinka hyvin punainen tupsu sopikaan pipoon.  Ajatus, että hänen rakkaan lemmikkinsä rakkain lelu keikkuisi  hänen rakkaan lapsenlapsensa  pipon tupsuna, lämmitti.  Niinhän sen varmaan kuuluikin olla.

Tyttö tykästyi pipoonsa siinä määrin, että käytti sitä vuosia. 

Vihdoin villasukka koki olevansa jotain parempaa, hienompaa, komeampaa, ylväämpää, upeampaa.  Se keikkui kaikkien katseltavana tytön pään yläpuolella ja herätti ansaittua huomiota.  Niin hieno se oli.  Se pääsi mitä mielenkiintoisimpiin paikkoihin ja tapahtumiin tytön mukana, sillä tyttö oli menevä, energinen ja sosiaalinen.

Se oli villasukan täyttymys!

 Villasukka jatkuu...

Aarre oli aivan mainio, vettynyt, niljakas ja löyhkäävä. Mielihyvä nosti hännän kaareksi selän päälle, korvat koholle ja pään pystyyn.  Eivät kiinnostaneet enää muiden koirien kirjoitukset tien poskessa.  Piti päästä kiireesti aarteen kera kotiin.

Emäntä oli mielessään vannonut kotiin päästyä hävittävänsä koiran mukaansa haaliman hirvityksen, mutta joutui luopumaan ajatuksesta. Koira rakasti villasukkaa.  Muut aarteet saivat väistyä, vain villasukka kelpasi.  Koira retuutti sitä ympäriinsä, venytti ja vanutti.  Kukaan ei saanut sukkaan koskea.  Nukkuessakin sukka oli kuonon alla tai etutassujen välissä.

Emäntäkin unohti harminsa ja villasukka asettui taloksi.  Koko koiran eliniän se vietti tämän parhaana kaverina.  Kiersi lenkit mukana, nukkui yöt kaverina, toimi lohtuna ja leikkitoverina. Sukka sopeutui oloonsa, vaan haaveili yhä muusta, paremmasta, hienommasta, komeammasta, ylväämmästä, upeammasta   - täyttymyksestä!

Koira kuoli aikanaan.  Emäntä suri ystäväänsä, mutta päätti lopulta siivota kaikki koiraan liittyvät asiat pois.

Siivotessa käteen tarttui villasukka, koiran paras kumppani. Emäntä otti sukan käteensä ja silitti sitä sormillaan.    Emäntä ei raaskinut heittää sukkaa menemään, vaan pesi ja puhdisti sen ja laittoi komeron ylähyllylle muistoksi lemmikistään.

Siellä sukka vietti vuosia -  pimeässä.  Vain silloin tällöin ovi avautui, kun komeroon jotain laitettiin tai sieltä ulos otettiin. 

Villasukka jatkuu... 

Villasukka jatkuu...

Meno oli melkoinen ja vilske valtava.  Pallot paiskautuivat yli muurin. Osumia saatiin jos kohta hutejakin heitettiin.  Aluksi taistelu oli tasaista, mutta hivuttaen pääsi kaulaliinajoukkue niskan päälle  Pommitus oli rivakampaa, osumatarkkuus parempi.  Vastapuolella meni aika väistellessä. Kohta kipusi  kaulaliinajoukkue yli muurin.  Lähitaistelussa tanner täyttyi toisiinsa  kiertyneistä painijoista.  Kun vastustaja oli saatu selätettyä, joutui tämä pois pelistä.  Ei aikaakaan, kun sota oli sekä voitettu että hävitty.  Kaulaliina kohosi korkealle voiton merkiksi. Villasukka oli tuoksinassa kirvonnut kepin nokasta ja hautautunut lumihankeen.

Lapset hajautuivat kukin taholleen kotia kohti.  Ruoka-aika lähestyi eivätkä vanhemmat suvainneet, että  lapset saapuivat myöhässä syömään.  Jos et ollut ajoissa, jäit ilman illallista.  Kukapa sitä olisi halunnut, kun nälkä jo ilmoitteli itsestään.

Tyttö etsi aikansa sukkaa palelevia varpaitaan lämmittämään.  Kun sitä ei löytynyt, ruoka-aika lähestyi ja  nälkä vaivasi,  pinkaisi tyttö sukatta kotiin.

Niin hautautui villasukka hankeen koko talveksi ja ilmestyi ihmisten ilmoille kuralammikkoon  vasta keväällä lumien sulettua.

Siinä se lojui ja kiukutteli kurjuuttaan.  Syyttään se oli siihen joutunut.  Vaan mikäpä auttoi.  Kuka nyt kuraisesta sukasta kiinnostuisi.  Punainen hehkukaan ei enää herättänyt huomiota.  Se oli yltä päältä likaisen, harmaan kuran peitossa.

Vaan vielä eivät olleet villasukan päivät luetut.  Nainen tuli ulkoiluttaen kultaista noutajaansa.  Koira tahtoi tarpeilleen, ei suostunut tekemään niitä tielle eikä tien viereen, siisti kun oli.  Se vääntäytyi väkisin niitylle, omaan rauhaansa.   Koira huomasi sukan lätäkössä.  Tottakai se piti ottaa mukaan ja kiikuttaa kotiin muiden jo aiemmin  löydettyjen aarteiden joukkoon.  Emäntä esteli, mutta kun koira päästi kurkustaan matalan murinan merkiksi siitä, että asiasta ei neuvotella, luopui emäntä yrityksestä.

Jatkuu...

Villasukka

Villasukka vettyi lätäkössä.  Oli virunut siinä jo jonkin aikaa.  Kuravesi peitti sukan syvää punaa.

Se kapinoi. Tähänkö päättyi hienosti alkanut elämä?  Oliko kohtalona lahota pahaisessa kuralammikossa?

Se  mietti mennyttä.  Ensimmäisen vuoden se oli viettänyt mustan lampaan turkissa, kunnes villa oli lampaasta keritty ja kerätty säkkeihin.  Lammas oli musta väriltään, mustalammas muutenkin.  Sopeutumaton – oman tien kulkija. Lampaastako oli lähtöisin myös villasukan vimma olla muuta kuin pelkkä villasukka.  Se kaipasi jotakin enemmän, jotain sanoiksi pukematonta, mitä ei itsekään oikein ymmärtänyt.   Sisin selitti, ettei tähän ollut tyytyminen. 

Jo villana se vastusti. Ei suostunut ruskeaksi muiden villojen tapaan.  Vasta syvän puhuvan punainen väri asettui villaan tasaisesti.  Langaksi kehrätessä se oli kiukutellut kohtaloaan, neulojan käsissä kiertyili  ja hankaloitti kutomista.  Äiti aikoi jo hylätä työnsä, mutta tyttö, jolle sukkaa kudottiin, oli mieltynyt punaiseen  villalankaan ja halusi ehdottomasti saada siitä sukat itselleen.  Äiti huokaisi ja päätti kutoa sukat valmiiksi vaikka väkisin.  Joulunpunaiset töppöset valmistuivat aikanaan, parahiksi pakkasille.

  

Lumi oli satanut maahan ja nietokset peittelivät tienoota.  Oli ensimmäisiä suojapäiviä.  Tyttö tovereineen tahtoi lumileikkeihin – lumilinnoja, -ukkoja ja -lyhtyjä rakentamaan. Koska oli nuoska, ei äiti sallinut pantavan pakkaskenkiä jalkaan kostumaan, vaan kumisaappaat saivat kelvata.

Lapset aloittivat urakkansa ja kohta kohosi pihalle komea linna, lumiukko uksea vartioimaan ja puolen tusinaa lumilyhtyä muurille hämärää hävittämään.

Äiti lupasi lapsille kynttilän loppuja lumilyhtyjen valaisua varten.

Kun kynttilät oli pantu palamaan ja koko komeus lyhdyin valaistu, päätettiin ryhtyä lumisotasille.  Sotaan varustauduttiin tekemällä kasapäin lumipalloja varastoon.  Komeaa, vaivalla rakennettua linnaa ei raatsittu käyttää sotatantereena, vaan rakennettiin suurista lumipalloista muuri loitommalle.  Vastapuolet asettuivat molemmin puolin muuria.  Kummallakin puolella tuli olla oma sotalippu kepin nokassa.  Toisella puolella se oli kirkkaan punainen kaulaliina.  Toinen puoli vielä pähkäili, mistä sotalippunsa saisi.  Silloin, taas kerran, tyttö veti saappaan jalastaan asettaakseen  ilkeästi kiertyilevän, punaisen villasukan kunnolla paikoilleen.  Joukkueen johtaja huomasi hyökkäävän punaisen villasukan tytön kädessä ja päätti, että sukka suorittaisi sotalipun virkaa.  Ei auttanut tytön kuin luopua sukastaan, vaikka tiesi, että pakkanen pureskelisi varpaita villasukattomassa saappaassa.  Niin nousi nyöstynyt sukka kepin nokkaan  ja taistelu alkoi.

Jatkuu....

Täitä jatkuu...

Äiti tuli ulos.  Ensimmäiseksi hän komensi isompia lapsia hakemaan pikkuveljen pois tieltä.  Hässäkässä oli unohtunut pikkuveljen vahtiminen.  Tämän mielipuuhaa oli, heti kun muiden silmä vältti, kontata keskelle pihan vieritse kulkevaa maantietä.  Istahtaa keskelle tietä ja jäädä odottamaan mahdollisten autojen tai muiden kulkupelien tuloa. Pikkuveli oli vallan vahdittava.  Häntä ei olisi saanut päästää silmistään hetkeksikään.  Tyttö ja isoveli raahasivat pikkuveljen takaisin pihaan samalla toruen ja selittäen, kuinka vaarallisia tämän touhut olivat.

Äiti yritti kaivaa pihasaunion mykeröä pikkusiskon sieraimista.  Onnistuikin lopulta.  Äidin ilme oli tyytyväinen.  Tämä katastrofi oli vältetty.

Yhtäkkiä äidin kasvoilta kuvastui kauhu. Täi! parkaisi äiti.  Täi!  Katsokaa! Täällä on täi!

Lapset riensivät juoksujalkaa äidin luo.  Pikkusikon vitivalkoisten hiusten joukossa oli pieni, musta olio.  Lapset ehtivät juuri ja juuri nähdä ötökän, ennekuin äiti murskasi sen sormiensa väliin.

Hässäkkä alkoi.  Isä komennettiin kantamaan vettä ja puita saunaan.  Sauna laitettiin lämpiämään.  Äiti istutti lapset riviin penkille.  Hän kävi jokaikisen lapsen hiukset läpi tiheällä kammalla.  Käsittely oli nopea, tehokas ja järjestelmällinen.  Äidin ilme ja eleet olivat sellaiset, että lapset alistuivat kiltisti käsittelyyn.  Ei uskaltanut valittaa takuista ja kissanimekkeistä, jotka takertuivat kampaan ja tukistivat.  Piti vain purra hammasta ja sietää hetkittäin kovakourainen käsittely.

Kun sauna oli lämmin, lapset komennettiin lauteille.  Äiti heitti kovat löylyt.  Vaikka löyly kipristeli iholla, lauteilta ei saanut tulla alas.  Vasta luvan saatua sai laskeutua lauteilta äidin kuurattavaksi.  Äiti pesi kunkin lapsen päästä varpaisiin perusteellisesti, varsinkin hiukset.  Pestyä lapsi juoksutettiin pihan poikki ilman rihmankiertämää isän luo sisälle.  Koko vaatekerta vaihdettiin puhtaisiin.

Aiemmin päällä olleet vaatteet äiti levitti lauteille saunan kuumuuteen.  Siellä ne saivat olla useamman tunnin, ennenkuin äiti pesi ne ja laittoi narulle kuivumaan.

Kun lapset oli kuurattu ja puettu puhtaisiin, huomasi äiti, että serkkutyttö puuttui.  Oli tunnustettava, että serkku suuttui syyttelystä ja oli lähtenyt kävellen kotiin.  Serkun kotiin oli viisi kilometriä.  Pienelle lapselle todella pitkä matka.  Oliko edes löytänyt kotiinsa?  Entä, jos oli eksynyt?  Hyvänen aika.  Tädillä ei ollut puhelinta.  Piti soittaa tädin naapuriin.  Pyytää näitä tarkistamaan, oliko tyttö päässyt perille.  Mistä sitä tyttöä lähtee etsimään, jos ei ole kotiinsa tullut?

Äiti alkoi jo todella hermostua.

Naapuri soitti kuitenkin kohta takaisin ja ilmoitti, että serkkutyttö oli turvallisesti kotona.  Hässäkkä oli ohi.  Tytön mielestä päivä oli ollut jännittävä, tapahtumarikas, tosin äiti näytti vallan voipuneelta.

  

Koskaan sen jälkeen tyttö ei ole nähnyt elävää täitä.

 Täitä!

Tädin tyttö oli tullut kylään.  Lapset olivat kaikki ulkona. Leikittiin hippaa, kuurupiiloa, polttopalloa.  Hypättiin ruutua.  Serkku antoi uutta puhtia leikkeihin.  Ei tarvinnut tyytyä pelkästään sisaruksiin.

Jossain vaiheessa ryhdyttiin tutkimaan, minkälaista elämää löytyisi maan tasalta pihalla. Maan pinta vilisi koppakuoriaisia, muurahaisia, tuhatjalkaisia, etanoita.  Kaikenkarvaisia ja lajisia ötököitä, joiden nimistä lapsilla ei ollut aavistustakaan. Etanoilta oli pakko tiedustella; Etana, etana näytä sarves, onko huomenna pouta.  Huomisen poudasta ei syntynyt täyttä varmuutta.  Toinen etana työnsi sarvensa terhakasti esiin, toinen piti visusti piilossa.  Sisiliskon jos yhytti, oli pakko yrittää säikyttää se.  Siinä toivossa, että se säikähtäessään pudottaisi häntänsä  Joskus lapset siinä onnistuivat.  Sanottiin, että sisilisko pystyy kasvattamaan uuden hännän pudottamansa tilalle.  Lasten keskuudessa se herätti suurta kummastusta ja ihmetystä.  Sitäkin jännittävämpää oli saada häntä putoamaan.

Joskus lapset saattoivat yhyttää siilin pihalta.  Heti, kun siiliä lähestyi, se pyöräytti itsensä piikkiseksi palloksi.  Piikkipallon sisältä kuului kumea jumputus.  Piikit törröttivät terävinä joka suuntaan, niin terävinä, ettei siiliin tohtinut koskea lainkaan.  Aikansa ihmeteltyään lapset yleensä jättivät siilin rauhaan.  Korkeintaan yrittivät tarjota siilille pikkulautaselta maitoa.  Sammakoita löytyi pitkästä heinikosta, pienen pieniä poikasia, keskikokoisia  vihreitä sammakoita, joskus jopa suuria, ruskeita rupikonnia.

 Pihalla ei varsinaisesti kasvannut nurmikkoa.  Nurmi ei olisi kestänyt pienten jalkojen jatkuvaa piiperrystä.  Piharatamo. pihatatar ja pihasaunio sietivät kulutusta ja puskivat sinnikkäästi varsiaan kohti aurinkoa.  Piharatamon suipoista kukinnoista oli hauska riipiä siemeniä.  Pihasaunion vihreät, pyöreät, pallomaiset kukinnot tuoksuivat voimakkaasti.  Lasten mielestä tuoksu oli hyvä.  Serkkutyttö keksi, että työnnetään pihasaunion mykeröt nenän sieraimiin.  Silloin tuoksu tuntuu vielä voimakkaammin. Tuumasta toimeen.  Näin tehtiin.  Kun tuoksu vaimeni, otettiin mykerö pois sieraimesta ja laitettiin sinne uusi.  Leikkiä kesti tovin, kunnes pikkusisko alkoi itkien valittaa, ettei hän saanut mykeröä pois sieraimesta.  Kukin lapsista yritti vuorollaan auttaa pikkusiskoa, mutta mykerö pysyi sieraimessa.  Isoveli ärähti serkkutytölle.  Sinun syysi, että näin tapahtui. Sinä tämän leikin keksit.  Serkkutyttö suutahti, pyörsi kantapäillään ja lähti talsimaan tietä pitkin kotiaan kohti.

Oli pakko hakea äitiä apuun.  Pikkusisko alkoi jo huutaa hysteerisesti.

Jatkuu..

Polkupyörä jatkuu....

Tyttö kapusi pyörän selkään.  Poljin oli alhaalla, eikä tyttö saanut heti polkaistua vauhtia pyörään.

Pyörä kellahti kumoon, tyttö mukana.  Kyynärpää karahti hietikkoon ja alkoi kirvellä.  Pystyyn könyttyään, tyttö päätteli, että on paras aloittaa astumalla ylhäällä olevan polkimen päälle.  Siis pyörä pystyyn ja uusi yritys.  Poljin painui alas, pyörä ponnahti liikkeelle – vaan – ei suostunut kulkemaan suoraan.  Etupyörä kiemurteli hietikolla käärmeen lailla, kääntyi lopulta aivan linkkuun ja pylläytti tytön pyörineen kumoon.

Läheltä piti, ettei pyörä osunut pihalla seisseisiin maitorattaisiin.  Jos olisi osunut, olisi saattanut käydä pahastikin.  Opetteluun piti löytää väljempi paikka.

Pihan vieritse kulki maantie.  Talon kohdalla oli pitkä suora.  Näkyvyys molempiin suuntiin oli hyvä.  Liikennettä oli vähän.  Jos auto tai jokin muu kulkuväline olisi tulossa, tyttö havaitsisi sen hyvissä ajoin.  Tie oli muuten esteistä vapaa, siis hyvä paikka harjoitella.

Tyttö talutti pyörän maantielle ja polkaisi sen liikkeelle.  Taas lingersi etupyörä.  Kääntyi aina sille syrjälle, kumman polkimen tyttö painoi alas.  Jo petti tasapaino ja pyörä sukelsi tien posken pöhveikköön.  Pitikö juuri siinä kohdassa kasvaa myös nokkosten.  Nokkosen polttamat kirvelivät käsissä ja polvissa.  Oli pakko rauhoitella tovi, jotta kirvely hellitti.

Paikka piti siis valita huolellisemmin.  Tytön ei tehnyt mieli tehdä tuttavuutta sen enempää nokkosten kuin takiaistenkaan kanssa.   Molempia oli majoittuneena tien poskeen.  Oli siirryttävä eteenpäin. niin että nokkoset ja takiaiset jäivät taakse. Tyttö polkaisi pyörän liikkeelle.  Ohjaus ei edellenkään toiminut.  

Pyörä heittelehti holtittomasti sinne tänne, kaarsi lopulta pihaportista sisään ja parkkeerasi äidin kukkapenkkiin.  Etupyörä murskasi kukantaimet mullokseen ja kynsi penkkiin syvän vaon, kunnes pyörä kaatui kumolleen ja nakkasi tytön pitkin pituuttan nurmikolle.

Kolttu ja essu olivat lehtivihreän tahrimat, kukkapenkki kuin hävityksen kauhistus. Tyttö vilkaisi ikkunoihin.  Kukaan ei kurkistellut ulos.  Mikähän meteli tuosta nousee, kun äiti huomaa.  Voi rähmä!

Mutta pyörää ei minulta viedä!  Harjoittelua oli jatkettava, kävi miten kävi!

Tyttö puursi ja pukersi pyöränsä kanssa. Itkukaan ei ollut kaukana, niin toivottomalta välillä tuntui.  Pyörä ei vain totellut.  Se käyttäytyi kurittomasti – ei vaan ilkikurisesti – kuin härnätäkseen ja kiusatakseen tyttöä.  Ei suostunut kulkemaan suoraan,  kiemurteli ja poukkoili miten sattuu ja heitti tuon tuosta tytön selästään kuin villivarsa.

Vaatteet olivat nuhruiset, kädet ja jalat naarmuiset, hiekan ja mullan mustaamat.  Tukkakin takkuinen, sillä takiaisten kanssa tuli sittenkin tehtyä tuttavuutta.

Tyttö ei hellittänyt.  Sinä tottelet minua vielä, pyörä!

Monenmonituisen yrityksen ja pettymyksen jälkeen pyörä lopulta kulki suoraan, kääntyi, kun tyttö käski.  Sillä oli kevyt polkea, se ei niskuroinut, se kulki kuin unelma.  Kuinka helppoa tämä olikaan.  Mikä vapauden tunne.  Matka joutui, maisemat vilisivät ohi.  Tyttö uskalsi jo polkaista vauhtia pyöräänsä.  Hän viiletti pitkin kylätietä, yhä eteenpäin.  Nokkosten ja naarmujen kirvelyt sekä muut harmit unohtuivat.  Tuuli leyhytti takkuista tukkaa ja hulmutti hameen helmaa tytön kirittäessä pyörää yhä kiivaampaan vauhtiin.

Pyörän päältä oli paremmat maisemat kuin kävellen.  Näki kauemmas.  Voi, kuinka ihana voikukkapelto tuolla oli.  Oli pakko polkea sinne, pysäyttää pyörä ja juosta voikukkien joukkoon.

Tyttö poimi voikukkia käteensä ja solmi niistä seppeleen. Voikukkien maitiaisneste tuhri sormenpäät tummiksi ja tahmaisiksi, mutta siitä viis.  Tyttö painoi kukkaseppeleen päähänsä, kiiruhti pyöränsä luo ja jatkoi matkaansa. Ajatteli.  Nyt kaikki huomaavat minut ja minun uuden pyöräni, kun minulla on vielä keltainen, loistava kukkaseppele päässä.  Hyvä!  Tiellä ei vain tullut vastaan ainuttakaan ihmistä, autoa tai muuta kulkuvälinettä.  Vaan sekös tyttöä haittasi.  Tunne sisimmässä oli tärkein.

Aikansa ajeltuaan tyttö palasi kotiin.  Alkoi olla ruoka-aika.  Isä totesi, että tyttö oli pyöränsä ansainnut.  Kiitteli tytön uutteruutta.  Oli niin kevyt ja hyvä olo.  Syötyä tyttö auttoi äitiä astioiden pesussa.  Kun työt oli tehty, tyttö kirmaisi ulos.  Pyörä oli hävinnyt!  Isoveli oli ottanut sen ja lähtenyt kylille kavereineen.  Harmitti!  Tyttö tiesi, ettei hän mahtaisi isoveljelle mitään.  Tämä veisi pyörän silloin, kun tahtoi.  Mutta saisi tyttökin sillä silloin tällöin ajaa.  Mikä parasta, hän osasi ajaa. 

 Polkupyörä

Isoveli oli oppinut ajamaan pyörällä.  Aikuisten isolla pyörällä.  Tyttökin halusi oppia.  Äiti auttoi tyttöä pitämällä kiinni pyörän tavaratelineestä.  Vain siten pyörä pysyi jotenkuten pystyssä.  Pyörä oli kuitenkin aivan liian iso tytölle.  Kun hän painoi polkimen alas, osui toisen jalan polvi melkein leukaan.  Samalla ohjaustanko karkasi liian kauas ja käsi kirposi siitä.  Ei tämä onnistu millään, katso nyt sinäkin, marmatti äiti isälle.  Tottahan se oli, mutta tyttö kärtti sinnikäästi äitiä auttamaan.

Lopulta äiti sanoi, lopetetaan tältä päivältä.  Katsotaan sitten huomenna.  Ei auttanut kuin luovuttaa ja tyytyä siihen.  Mutta oli lupaus huomisesta.  Ei ehtinyt äiti huomenissa.  Valitteli kiireitänsä.  Lupasi taas huomenissa. Kului muutama päivä.  Kiireinen äiti siirsi asiaa aina tuonnemmas.  Tyttö alkoi jo tuskastua.  Yksin harjoittelusta ei tullut yhtään mitään.  Isoveli ei inahtanutkaan tytön aneluille avusta.

Koitti uusi aamu.  Tyttö oli päättänyt.  Nyt tai ei koskaan. Verukkeita ei enää vastaanotettaisi.  Pyörän selkään piti päästä.  Äiti oli luvannut niin monta kertaa.  Lupaus oli lunastettava.

Tyttö kirehti makuuhuoneesta keittiöön.  Vanhemmat olivat aamiaispöydässä.  Äiti, sinä olet luvannut niin monta kertaa,  Tänään sinun pitää tulla auttamaan minua pyörän kanssa.  Äiti! Oli viittä vaille , ettei tyttö polkenut jalkaa.  Se tapa hänelllä oli tulistuessaan jostakin asiasta.

Syo nyt aamupalasi ja mene ulos odottamaan.  Isä ja äiti tulevat sitten perästä, kun kerkiävät, sanoi isä. Tyttö söi, puki päällensä ja kiiruhti ulos.  Alkukesän päivä oli aluillaan.  Aurinko paistoi ja oli jo lämmintä.  Mitä parhain päivä opetella ajamaan.

Katse kiersi pihaa.  Missä mahtoi pyörä olla?  Aikuisten pyörää ei silmä tavoittanut, mutta :::???!!!
Mikä vihreä seisoi seinää vasten?

Juuri silloin vanhemmat tulivat ulos.  No, mitä pidät, kysyi isä.

Tyttö vain tuijotti pyörää.  Se oli pieni, lasten kokoinen, vihreä.  Siinä oli käsijarru ja rungossa jotain kummallisia koukeroita.

Isä osti sen sinulle, koska aikuisten pyörä on aivan liian iso, jotta oppisit sillä ajamaan.  Tyttö ihmetteli ääneen pyörän rungossa olevia koukeroita.  Pyörä on tseckoslovakialainen.  Siinä maassa kirjoitetaan erilaisin kirjaimin kuin meillä täällä  Suomessa.  Nuo koukerot ovat heidän kirjaimiaan.  Älä kuitenkaan kysy, mitä siihen on kirjoitettu.  Meillä ei ole siitä hajuakaan.  Pyörä on nyt sinun ja saat opetella sillä ajamaan ihan itseksesi.  Sen pitäisi onnistua, koska pyörä on lasten kokoa.

Vanhemmat poistuivat sisälle ja tyttö jäi ihastelemaan pyöräänsä.  Hän otti ohjaustangosta kiinni ja lähti taluttamaan pyörää pitkin pihaa.  Pelkkä taluttaminen tuntui juhlalliselta.  Tyttö ei edes yrittänyt satulaan, kuljetti vain pyörää kävellen.

Isä oli seurannut tytön touhuja ikkunasta.  Hän tuli ovelle ja sanoi.  Tuolla konstilla sinä et opi kuunaan ajamaan.  En hankkinut pyörää sinulle talutettavaksi.  Asia on niin, että ellet opi iltaan mennessä ajamaan sillä, pyörä palautetaan sinne, mistä se on tullut.

Pelkkä ajatus, että pyörä otettaisiin tytöltä pois, sai säikähtämään.  Ei ikinä!  Hän oli juuri saanut jotakin odottamatonta ja ihanaa.  Oman pyörän.  Olisi aivan väärin ja kohtuutonta, että hän joutuisi siitä luopumaan.  Isä oli inhottava ja ilkeä.  Mutta isä tuntui olevan tosissaan.  Tyttö päätti.  Pyörästä en luovu. Opettelen vaikka väkisin.

Jatkuu...

 Jokivarsi jatkuu...
Toki näin ei käynyt joka kerta eikä edes joka toinen, mutta sen verran usein kuitenkin, että saalistusinto säilyi.  Saaduista sinteistä ei ruokakaloiksi ollut ja ne päästettiin heti veteen takaisin, ellei sitten kierrätetty lasipurkin kautta.  Kaikilla lapsilla oli oma silmukkansa.  Isommat lapset taiteilivat pyyntivälineen myös pienemmille.  Monesti kehkeytyi kisa lasten välille.  Kenelle kertyi lukuisampi saalis.  Koolla ei kilpailtu, vain lukumäärällä.  Kilpailtaessa kukin keräsi kalansa lasipurkkiin, jotta kisan päätyttyä voitiin todistettavasti laskea, ketä kalaonni oli eniten suosinut.

Pikkuveli, parivuotias, ei osannut laskea, eikä kilpailusta ymmärtänyt, saati, että olisi kaloja edes kiinni saanut.  Touhussa hän oli kuitenkin täysillä mukana.  Ujutti heinäsilmukkaansa veden alle ja nyhti ylös, aivan kuten näki isompienkin tekevän.

Kisatessa osa lapsista oli siirtynyt loitommalle uimapaikasta.  Syvänteen kohtaan, jota hevospaikaksi kutsuttiin.  Paikka oli sen verran syvä, että hevonen upposi siihen kaulaansa myöten.  Kylän isännät kävivät usein uittamassa hevosiaan samaisessa paikassa ja siksi sitä kutsuttiin hevosuitoksi.

Lapsilla ei ollut lupa viettää aikaansa hevosuiton kohdalla.  Kilapailun tuoksinassa kiellot ja komennukset kuitenkin unohtuivat ja paremman saaliin toivossa oli huomaamatta siirrytty pois sallitulta alueelta.  Perheen kaikki viisi lasta kykkivät rantatöyräällä silmät tiukasta veden alle tiiraten.  Myös nuorimmainen touhussa tomerasti mukana.

Jo nykäisee pieni, parivuotias, napakasti heinästään kiskaistakseen sen ylös kera mahdollisen saaliin.  Vaan heinäpä ei nousekaan.  On tarrautunut rantatörmästä veteen puskevaan juurakkoon.  Nykäyksen voimasta poika paiskautuu pää edellä syvyyksiin.  Isosisko vieressä ei ehdi edes ajatella, vaan toimii.  Hän tarraa jo veden alle painuneeseen pieneen kantapäähän ja kiskaisee ylöspäin.  Poika ponnahtaa takaisin rantatörmälle.  Vanhin veli nostaa pikkuveljen pystyyn seisomaan.  Lapsirinki tiivistyy pienimmän ympärille ja odottaa.  Kuluu kunnon tovi, ennen kuin parivuotias vetää kunnolla henkeä sisäänsä ja päästää itkun parkaisuna ilmoille.

Tyttö kappaa pojan syliinsä ja alkaa kantaa retuuttaa kotia kohti.  Mennään vaihtamaan kuivat vaatteet, sanoo tyttö rauhoitellen.  Tyttö ymmärtää nuoresta iästään huolimatta, että olisi voinut käydä pahasti.  Ihmettelee itsekseen, mikä sai hänet toimimaan niin nopeasti ja kekseliäästi.  Ei järki ainakaan, eihän hän ehtinyt edes ajatella. Mummo puhuu varjeluksesta.  Liekö varjelus ollut mukana.

Tyttö muisteli mummon lorua:

Ole varjelus vierelläin,
liki aina lähelläin.
Älä anna pahan tulla,
onnettomuuden osua,
tapaturman tapahtua

Verhoa mut viittaasi,
häivytä mut helmaasi,
anna varjos langeta
suojaaman ain minua

Ettei paha saavuta,
onni ohi kiiruhda,
tapaturma tavoita.

Jokivarsi

Jokivarsi oli lapsille mieluinen.  Houkutti uimaan, uittamaan kaarnalaivoja, seuraamaan veden kalvolla viilettäviä vesikirppuja, keräämään sammakon kutua ja narraamaan kaloja.

Matala suvantopaikka, sopiva lasten kahlata, uida ja temmeltää, oli niin matala, että vanhemmat uskalsivat päästää pienimmäisetkin isosiskojen ja -veljien kera veden ääreen.  Vain alakouluikäisiä olivat vanhemmatkin lapset, nuorin parivuotias.

Kotipihalta pyrähti pian uimapaikalle.  Vain kirmaisu puisen, kapean sillan yli ja kotva nurmikkoista tasaista tannerta, pitkin joen vastarantaa.  Suvannossa joki laajeni pieneksi hiekkapohjaiseksi poukamaksi.  Tilaa oli useammankin lapsen uida ja polskia.  Ja lapsia riitti.  Oman perheen viiden villikon lisäksi toinen mokoma kertyi joka päivä kylältä.  Kesäisinä, aurinkoisina päivinä lasten ilakointi, nauruineen ja kikatuksineen, huutoineen ja kiljahduksineen kiiri kuuluvana pitkin raittia.

Jos uinti ei kiinnostanut, saalistettiin sammakoita tai narrattiin kaloja.  Pienet
sammakot ja kalansintit laitettiin lasipurkkiin ja tutkittiin niiden tekemisiä lähempää lasin läpi.

Keväisin kerättiin sammakonkutua ja seurattiin, kuinka kudusta kehkeytyi ensin nuijapää ja sittemmin pieni sammakko,

Vain isoveljellä ja isommilla kylän pojilla oli mato-onget.  Aarteet, joista he pitivät visusti kiinni, eivätkä antaneet pienempien niitä kokeilla.  Varmaan olivat vanhemmatkin varoittaneet niin tekemästä, sillä ongenkoukku oli vaarallinen, sen kanssa piti varoa.

Koska into saada saalista oli kova myös pienemmillä olivat lapset kehittäneet oman pyyntimenetelmänsä.  Heinän, timotein, toiseen päähän tehtiin hirttosilmukka.  Siis sellainen, mikä kiristyy, kun silmukkaan jää jokin kiinni ja heinästä vetää.

Lapset kyttäsivät kontallaan veden rajassa, rantaheinikossa.  Kun pieni hauen, ahvenen tai särjen sintti ui veden rajaan, kyllin lähelle, pujotettiin silmukka varoen kalan ympärille ja nyppäistiin nopeasti ylös.  Heinä kiristyi ja kala jäi saaliiksi silmukkaan.

Jatkuu .......

Kalkkunan poikanen jatkuu...
Tytön sydän tuntui särkyvän surusta ja syyllisyydestä.  Hän kappasi pahvilaatikon kalkkunanpoikineen syliinsä jaa juoksi ulos.

Tyttö asetti pahvilaatikon sireenipensaan katveeseen ja asettui itse viereen istumaan.  Silmät peittyivät kyynelistä ja suru purkautui itkuna ulos.  Tyttä silitti poikasen pehmeitä höyheniä etusormellaan, otti linnun käsiinsä ja painoi rintaansa vasten.  Kuolon kankeus alkoi jo asettua lintuun.

Tyttö oli onneton.  Miksi hän oli yleensä saanut linnun, jos sen oli määrä heti kuolla pois.  Eihän hän ollut sitä edes pyytänyt.  Oli siitä toki iloinnut.  Mitä hän oli tehnyt väärin, mitä hänen olisi pitänyt ymmärtää?  Miksi hän ei ymmärtänyt?

Paha olo, suru ja syyllisyys kuristivät sisintä, eivätkä hellittäneet otettaan.  Miksi tuo pieni linnunpoikanen jo otettiin pois, vaikka se ei ollut vielä edes kunnolla elämää nähnyt?

Tyttö itkeä tuhrusteli aikansa sireenien katveessa.  Asia ei kuitenkaan muuksi muuttuisi.  Lintu oli kuollut.  Sen tyttö ymmärsi.  Hän nousi raskain mielin pystyyn ja haki vajasta lapion.  Ainakin poikanen saisi säälliset hautajaiset. Tyttö raahasi lapion ja pahvilaatikon lintuineen valkovuokkoja täynnä olevaan koivikkoon.  Hän teki lapion piston syvyisen kuopan ja asetti linnun kauniisti kuopan pohjalle.  Loi kuopan umpeen ja tasoitteli maan tasaiseksi.  Tyttö risti kätensä ja rukoili:

Rakas taivaan isä
Pieni sydämeni ei ymmärrä
miksi otit lemmikin luotani.
Se ei tajua,
mitä järkeä on syntyä elämään
ja kuolla heti pois.
Äiti sanoo, että jokaisen meidän päivät
ovat luetut,
että elämämme kulku on kirjoitettu
suureen kirjaan taivaassa.
Mutta mitä järkeä on
synnyttää elämä vain yhdeksi päiväksi?
Iita-mummo sanoo, että Luojan tiet
ovat tuntemattomat.
Siltä minustakin nyt tuntuu.
Rakas taivaan isä.
Mistä minä tiedän
mitä sinä olet meinannut.
Ota kuitenkin tämä
pieni kalkkunanpoika
luoksesi taivaaseen.
Pidä siitä hyvää huolta.
Minäkin olisin pitänyt,
jos olisin osannut.
Amen

Tyttö katsoi hautaa.  Tulen muistamaan sinut ainakin aina keväisin, kun valkovuokot kukkivat koivikossa, hän mietti, otti pahvilaatikon ja lapion ja palasi kotiin.

Monena iltana tyttö nukkumaan mennessään risti kätensä ja rukoili pienen kalkkunanpojan puolesta.  Suru hiljalleen hellitti, mutta monesti kaiho kosketti tyttöä katseen osuessa valkorunkoiseen koivikkoon.

Kalkkunan poikanen jatkuu...

Antoiko emäntä ohjeita hoitamisesta? Jos antoi, ei korva kuullut eikä mieleen painunut.  Tytön mielen täytti vain ajatus siitä, että kalkkunan poika oli hänen, että hän oli saanut oman lemmikin.

Tyttö kaivoi komerosta pienen pahvilaatikon ja asetti linnunpojan pohjalle.  Hän ihasteli aikansa kalkkunan pojan touhuja laatikossa, kunnes muisti, että perunat piti laittaa kiehumaan ja kastike lämmittää valmiiksi, kun vanhemmat palaisivat kyläreissulta.  Tyttö riensi keittiöön, kappasi vadin kaapista ja kiiruhti kellariin perunoita hakemaan.  Hän ammensi vatiin vettä joesta ja pesi perunat töyräällä.  Sitten tuli hellaan ja perunakattila tulelle.  Myös kastikekattila piti kipaista kellarista liedelle lämpiämään.

Perunoiden ja kastikkeen kiehumista piti vahtia, etteivät ne kiehuisi yli.  Liesi tulisi likaiseksi ja sitä oli vaikea siivota, oli äiti sanonut.  Niinpä tyttö vahti lieden vieressä, kunnes perunat ja kastike alkoivat kiehua.  Hän siirsi kattilat loitommalle kuumimmasta kohdasta ja vahti vielä hetken, etteivät ne kiehuisi liian lujaa.  Puitakin piti vahtia, huolehtia, että tulipesässä oli koko ajan sopiva tuli ja tulenruokaa.

Sitten piti vielä kattaa pöytä ja laittaa kaikki valmiiksi ruokailua varten.

Kun tyttö oli saanut työt tehtyä, kolistelivat vanhemmat jo porstuassa. Käytiin syömään pöydän ääreen koko perhe.  Isoveli puuttui.  Ei ollut malttanut palata kalareissultaan.

Kun oli syöty, astiat korjattu pöydästä ja pesty, muisti tyttö kalkkunan poikasen.

Hän pyysi isää ja äitiä kanssaan katsomaan, mitä oli näiden poissa ollessa saanut.

Riemu ja ylpeys täytti rinnan, kun hän ohjasi vanhempiaan katsomaan aarrettaan.

Hän nosti pahvilaatikon vanhempiensa nähdä.

Kalkkunan poika makasi laaatikon pohjalla liikkumatta, Silmät olivat kiinni.  Nukkuiko se?

Voi hyvänen aika! huudahti äiti.  Sehän on kuollut!

Kuollut?! Sana kouraisi kuin kylmä käsi tytön sisintä.  Miten se on mahdollista?  Juurihan sen kantoi elävänä ja lämpimänä esiliinassaan kotiin.  Vain hetki sitten laittoi laatikkoon ja ihasteli sen taapertelua laatikon pohjalla.

Silmät kohtasivat suurina ja kysyvinä isän ja äidin katseen.

Isä otti tytön syliinsä ja istahti sängyn laidalle.

Katsos, naapurin emäntä on antanut tämän sinulle liian varhain.  Se olisi vielä tarvinnut emonsa lämpöä ja suojaa.  Emon olisi pitänyt pitää sitä höyhenpeitteensä lämpimässä, sulattaa ravinto omassa kuvussaan ja syöttää sitten sulanut ruoka pienokaiselle.  Ei poikasella ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä ilman emoa.

Jatkuu....