Pepi jatkuu...

Rupikonnan kerran yhytti

Pepi mökillä hietikolla.

Sitä aikansa kierteli, kaarteli,

mietti antaisko rauhassa olla.

Kun ei konna tohtinut liikahtaa,

alkoi Pepi vierestä rapsuttaa

molemmilla etutassuillansa.

Koska konnaan ei tohtinut koskea,

Pepi jatkoi hiekan kaivuuta.

Konnan ympäri kiersi kaivaen,

sai aikaan vallihaudan sen,

konna kökötti saarellansa.

Jo komennon haukahti konnalle.

Olen vanginnut sinut saarelle.

 

Älä ajattele edes, että pakenet.

Siitä kauheat olisi seuraukset.

Minä vartioin tässä,

en päästä pois.

Mitä muuta nyt tässä tehdä vois.

En tohdi sinuun koskea.

Pinnaltas olet kostea.

En tiedä puretko, pistätkö.

Vai onko sinulla jokin muu asekätkö.

Tilanne jymähti paikoilleen.

Pepi saanut oli aikaan pattitilanteen.

Konna tohtinut ei pois loikata,

Pepi vartiopaikalta poistua.

Tuli äiti, laukaisi tilanteen.

Nosti konnan ämpäriin muoviseen.

Sangon järven rantaan kiikutti,

Pepi perässä valppaana viiletti.

Äiti kumosi ämpärin kyljelleen.

Vapautti konnan rantaruohikkoon.

Konna loikkasi oitis kaislikkoon,

ja sukelsi pinnan alle.

Pepi katseli äitiä kummissaan.

Mikä kumma se mahtoi ollakaan.

Vaan kaveriksi minulle ei kelpaiskaan,

kun veteen meni sukeltamaan.

Minä inhoan vettä ja märkyyttä.

Tosi ikävä on vaikka vain kylpeä,

saati sitten jos sade kastelee,

tai vaikka vain tassut kastuu.

Minä ymmärrä en sitä porukkaa, 

mikä vedessä itseään liottaa.

Jos tassuni kostuu, minä nostan sen

ja kosteutta kovin hymmästelen.

Jos ilmass on hiukka kosteutta,

korvakarvani alkavat kihartua.

Kuin kreppirautaa käytetty ois.

Ne säkkärät tadon oitis pois.

Saati sitten jos minut kastellaan,

käy turkkini vettä vuotamaan.

Veden paino vie kaikkea alaspäin,

jopa korvani poskilla roikkuu.

Kauneus katoaa myötä märkyyden.

Näytän rottaakin rumemmalta.

Tahdon olla kuin pieni prinsessa.

Kaikkein silmissä hyvältä näyttää.

Siksi turha on veteen houkutella,

tai kylvyssä minua käyttää.