Oli toukokuun toinen sunnuntai - äitienpäivä. Aamuaikaisella ei herätty isän kanssa keittämään kahvia ja tarjoilemaan sitä kakun kerä äidille sänkyyn. Lapset olivat siihen vielä liian pieniä. Päivemmällä juotaisiin täytekakkukahvit, oli isä sanonut. Iita-mummokin tulisi käymään.
Isä kehotti tyttöä keräämään lähimetsiköstä sinivuokkoja äitienpäiväkattauksen koristeeksi. Mielellään tyttö metsään meni. Aurinko oli jo kivunnut korkeimmilleen ja heloitti kuin kujeillen pilvettömällä taivaalla. Lepät ja haavat seisoivat vielä alastomina, paljain oksin. Koivuja koristi hento vihreys. Aurinko valaisi ja lämmitti puiden lehtien estämättä sametinvihreää sammalikkoa, vielä lehdettömiä mustikanvarpuja ja ikivihreitä puolukanlehtiä. Valoa riitti myös sinivuokkojen kukkia, avata siniset terälehtensä ja kurottaa keltaiset heteensä kohti korkealla sinertävää taivasta. Kolmiomaisia sinivuokon lehtiä tuskin näkyi, aukinaiset ja nuppuiset kukkavarret vain työntyivät harmaarunkoisten kuusten kupeella olevasta sammalikosta esiin. Taivaansiniset kukkaryhmät täplittivät metsikköä. Tyttö hypähteli kukkaryhmältä toiselle keräten avonaisimmat kukat käsiinsä.
Korkean, paksurunkoisen kuusivanhuksen juurella oli runsas rykelmä kauniisti kukkivia vuokkoja. Auringon lämmössä melkein kaikki kukat olivat auenneet täyteen mittaansa. Tuosta saisi kerättyä kunnollisen, näyttävän kimpun kahvipöytään. Äiti olisi onnellinen saadessaan niin paljon kauniita kukkia. Tyttö poimi vuokkoja ahnaasti, kunnes käsiin tuskin enempää mahtui. Kääntyessään kotiin päin, hän havaitsi melkein itsensä kokoisen, sammaloituneen kiven.
Vasta hiljan olivat vanhemmat sanoneet, että kiroilla ei saa. Jos kiroilee, pudottaa taivaan isä päähän suuren kiven. Tuollaisenko ehkä, tuumi tyttö. Miltähän tuntuisi, jos tuollainen kivi putoaisi päähän? Kuinka taivaan isä nostaisi kiven maasta korkealle ja sitten pudottaisi päähän? Eihän taivaan isää kukaan voinut nähdä. Nousisiko kivi itsellään ilmaan, siirtyisi tytön pään päälle ja putoaisi alas. Entä, kuinka korkealle se nousisi ja kuinka korkealta putoaisi? Valtava määrä kysymyksiä poukkoili päässä, vailla vastauksia. Olivatkohan vanhemmat nähneet sen, minkä todeksi väittivät?
Silmät olivat nauliutuneet sammaleiseen kiveen, eikä tyttö saanut irroitettua katsettaan. Jalat jähmettyneet paikoilleen. Jalat, jotka muutoin olivat muurahaisia täynnä, eivätkä koskaan tahtoneet pysyä paikoillaan. Vähintäänkin niitä piti heilutella tuolilla istuessa. Sormet puristivat sinivuokkoja rystyset valkoisina. Koko keho oli kireänä jännityksestä.
Entä jos ..... Entä jos kiroaisi..... Nostaisiko taivaan isä juuri tuon kiven ja pudottaisi hänen päähänsä.
Tyttö aukaisi suunsa. Huulet tuntuivat kankeilta. P e r k e l e ......
Tyttö kyyristyi, veti päätään hartioiden väliin, mutta ei saanut muuten liikahdettua eikä irrotettua silmiään kivestä........ Kivi pysyi paikoillaan. Missään ei jyrähtänyt eikä paukahtanut. Aurinko paistoi. Linnut jatkoivat liverrystään. Maailma oli entisensä. Oliko?
Jännitys laukesi ja tyttö istahti sammalikkoon kiven juureen.
En minä kuitenkaan enää kiroile, tokaisi tyttö katsahtaen korkeuksiin.
Hän poistui kevyesti hypähdellen metsiköstä, ihasteli leskenlehtien keltaista kirkkautta tien poskessa. Jätti kukat kuitenkin rauhaan. Kädet olivat täynnä sinivuokkoja. Pyrähti pihasta sisälle ja ojensi äidilleen kaksin käsin keräämänsä kukat, joista osa oli ehtinyt nuukahtaa sormien tiukassa puristuksessa. Kyllä nämä vielä virkoavat, lohdutteli äiti kiitellen kukista ja alkoi asetella niitä maljakkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti