Polkupyörä jatkuu....

Tyttö kapusi pyörän selkään.  Poljin oli alhaalla, eikä tyttö saanut heti polkaistua vauhtia pyörään.

Pyörä kellahti kumoon, tyttö mukana.  Kyynärpää karahti hietikkoon ja alkoi kirvellä.  Pystyyn könyttyään, tyttö päätteli, että on paras aloittaa astumalla ylhäällä olevan polkimen päälle.  Siis pyörä pystyyn ja uusi yritys.  Poljin painui alas, pyörä ponnahti liikkeelle – vaan – ei suostunut kulkemaan suoraan.  Etupyörä kiemurteli hietikolla käärmeen lailla, kääntyi lopulta aivan linkkuun ja pylläytti tytön pyörineen kumoon.

Läheltä piti, ettei pyörä osunut pihalla seisseisiin maitorattaisiin.  Jos olisi osunut, olisi saattanut käydä pahastikin.  Opetteluun piti löytää väljempi paikka.

Pihan vieritse kulki maantie.  Talon kohdalla oli pitkä suora.  Näkyvyys molempiin suuntiin oli hyvä.  Liikennettä oli vähän.  Jos auto tai jokin muu kulkuväline olisi tulossa, tyttö havaitsisi sen hyvissä ajoin.  Tie oli muuten esteistä vapaa, siis hyvä paikka harjoitella.

Tyttö talutti pyörän maantielle ja polkaisi sen liikkeelle.  Taas lingersi etupyörä.  Kääntyi aina sille syrjälle, kumman polkimen tyttö painoi alas.  Jo petti tasapaino ja pyörä sukelsi tien posken pöhveikköön.  Pitikö juuri siinä kohdassa kasvaa myös nokkosten.  Nokkosen polttamat kirvelivät käsissä ja polvissa.  Oli pakko rauhoitella tovi, jotta kirvely hellitti.

Paikka piti siis valita huolellisemmin.  Tytön ei tehnyt mieli tehdä tuttavuutta sen enempää nokkosten kuin takiaistenkaan kanssa.   Molempia oli majoittuneena tien poskeen.  Oli siirryttävä eteenpäin. niin että nokkoset ja takiaiset jäivät taakse. Tyttö polkaisi pyörän liikkeelle.  Ohjaus ei edellenkään toiminut.  

Pyörä heittelehti holtittomasti sinne tänne, kaarsi lopulta pihaportista sisään ja parkkeerasi äidin kukkapenkkiin.  Etupyörä murskasi kukantaimet mullokseen ja kynsi penkkiin syvän vaon, kunnes pyörä kaatui kumolleen ja nakkasi tytön pitkin pituuttan nurmikolle.

Kolttu ja essu olivat lehtivihreän tahrimat, kukkapenkki kuin hävityksen kauhistus. Tyttö vilkaisi ikkunoihin.  Kukaan ei kurkistellut ulos.  Mikähän meteli tuosta nousee, kun äiti huomaa.  Voi rähmä!

Mutta pyörää ei minulta viedä!  Harjoittelua oli jatkettava, kävi miten kävi!

Tyttö puursi ja pukersi pyöränsä kanssa. Itkukaan ei ollut kaukana, niin toivottomalta välillä tuntui.  Pyörä ei vain totellut.  Se käyttäytyi kurittomasti – ei vaan ilkikurisesti – kuin härnätäkseen ja kiusatakseen tyttöä.  Ei suostunut kulkemaan suoraan,  kiemurteli ja poukkoili miten sattuu ja heitti tuon tuosta tytön selästään kuin villivarsa.

Vaatteet olivat nuhruiset, kädet ja jalat naarmuiset, hiekan ja mullan mustaamat.  Tukkakin takkuinen, sillä takiaisten kanssa tuli sittenkin tehtyä tuttavuutta.

Tyttö ei hellittänyt.  Sinä tottelet minua vielä, pyörä!

Monenmonituisen yrityksen ja pettymyksen jälkeen pyörä lopulta kulki suoraan, kääntyi, kun tyttö käski.  Sillä oli kevyt polkea, se ei niskuroinut, se kulki kuin unelma.  Kuinka helppoa tämä olikaan.  Mikä vapauden tunne.  Matka joutui, maisemat vilisivät ohi.  Tyttö uskalsi jo polkaista vauhtia pyöräänsä.  Hän viiletti pitkin kylätietä, yhä eteenpäin.  Nokkosten ja naarmujen kirvelyt sekä muut harmit unohtuivat.  Tuuli leyhytti takkuista tukkaa ja hulmutti hameen helmaa tytön kirittäessä pyörää yhä kiivaampaan vauhtiin.

Pyörän päältä oli paremmat maisemat kuin kävellen.  Näki kauemmas.  Voi, kuinka ihana voikukkapelto tuolla oli.  Oli pakko polkea sinne, pysäyttää pyörä ja juosta voikukkien joukkoon.

Tyttö poimi voikukkia käteensä ja solmi niistä seppeleen. Voikukkien maitiaisneste tuhri sormenpäät tummiksi ja tahmaisiksi, mutta siitä viis.  Tyttö painoi kukkaseppeleen päähänsä, kiiruhti pyöränsä luo ja jatkoi matkaansa. Ajatteli.  Nyt kaikki huomaavat minut ja minun uuden pyöräni, kun minulla on vielä keltainen, loistava kukkaseppele päässä.  Hyvä!  Tiellä ei vain tullut vastaan ainuttakaan ihmistä, autoa tai muuta kulkuvälinettä.  Vaan sekös tyttöä haittasi.  Tunne sisimmässä oli tärkein.

Aikansa ajeltuaan tyttö palasi kotiin.  Alkoi olla ruoka-aika.  Isä totesi, että tyttö oli pyöränsä ansainnut.  Kiitteli tytön uutteruutta.  Oli niin kevyt ja hyvä olo.  Syötyä tyttö auttoi äitiä astioiden pesussa.  Kun työt oli tehty, tyttö kirmaisi ulos.  Pyörä oli hävinnyt!  Isoveli oli ottanut sen ja lähtenyt kylille kavereineen.  Harmitti!  Tyttö tiesi, ettei hän mahtaisi isoveljelle mitään.  Tämä veisi pyörän silloin, kun tahtoi.  Mutta saisi tyttökin sillä silloin tällöin ajaa.  Mikä parasta, hän osasi ajaa.