torstai 14. helmikuuta 2013

 Kalkkunan poikanen jatkuu...

Tyttö seurasi kalkkunahäkin ulkopuolella lintujen touhuja talon emännän tullessa pihalle.

Kas, naapurin tyttöhän se siinä.  Ihan yksinkö olet liikkeellä.  Mihin olet sisaresi hukannut?

Tyttö myönsi olevansa yksin liikkeellä, selosti vanhempien kylään lähdön ja isoveljen onkireissun.

Tulehan, tyttö, nyt kun olet siinä, katsomaan mitä mukavaa meille on ilmaantunut yön aikana.

Emäntä viittasi kädellään tyttöä luokseen.  He menivät kalkkunasuojaan sisään.  Suojassa ei ollut ikkunoita eikä silmä heti tottunut hämärään.  Kun silmät taas alkoivat nähdä, huomasi tyttö emännän ottaneen käteensä pienen linnun poikasen.  Se oli suurempi kuin kananpoika, mutta pehmeä, pyöreä pallero kuitenkin.  Rusehtava, eikä keltainen kuten kananpojat.

Se on kalkkunan poikanen, valisti emäntä.  Näitä syntyi useampikin viime yön aikana.  Eikös olekin suloinen.

Tyttö katseli kalkkunanpoikaa kiinnostuneena.  Tohti ottaa sen käteensäkin, kun emäntä tarjosi.  Poikanen oli pieni ja kevyt.  Se käänteli päätänsä puolelta toiselle ja katseli avoimin silmin ihmetellen ympäröivää maailmaa.

Haluaisitko sinä tällaisen pienen poikasen itsellesi, kysyi emäntä.

Tyttö henkäisi syvään, ei sanonut mitään, katsoi vain emäntää epäuskoisesti.  Tottakai tyttö halusi.  Kotona ei ollut kissaa eikä koiraa, eikä mitään muutakaan lemmikkiä.  Nyt tytöllä olisi oma lemmikki - pieni kalkkunan poika.

Kohta tyttö jo kirmasi alas rinnettä kalkkunanpoika käärittynä esiliinan poimuihin.

Oli kiire päästä kotiin, tuoda oma lemmikki omiin ympyröihin.  Asettaa asumaan sinne, missä tyttökin asui.  Tytöstä tuntui, että vasta sitten se olisi oikeasti hänen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti