sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Olga ja Jussi

Hiekkatie kaarsi lepikkoisen metsän reunaa.  Toisella puolella tietä piikkilangoin aidattu niitty, jossa lehmiä laitumella.  Osa loikoi maassa märehtien, osa käyskenteli verkkaisesti ruohoa hamuten.  Leuat jauhoivat herkeämättä, korvat ja häntä hätistelivät tunkeilevia hyönteisiä loitommalle ja suuret, ruskeat silmät seurasivat raukeina ympäröivää maailmaa.

Kaarteen takana Seppä-Jussin ajan harmaannuttama, hirsinen paja ja Olgan ja Jussin puolitoistakerroksinen talo navetoineen ja kanaloineen.  Paja nökötti notkelmassa oikealla tummalehtisten, kiiltävän harmaarunkoisten tervaleppien ympäröimänä.  Se oli pieni ja maahan painunut.  Joskus  se oli ollut punainen.  Nyt punamullasta oli harmaassa pinnassa vain häivähdys.  Pariovet oli kiinnitetty kamanoihin takorautaisin saranoin.  Ovessa oli pitkä, painava salpa ja riippulukko.  Pikkuruisen, neliruutuisen ikkunan noen tahrimat lasiruudut päästivät vain vaivoin valoa sisälle.  Jussin ahertaessa ovet olivat auki.  Salpa roikkui raskaana toisessa ovessa ja riippulukko toisessa.  Ahjossa, vaihtuvin punaisin ja keltaisin sävyin hehkuvat hiilet valaisivat tilaa.  Muu tarvittava valaistus tuli aukinaisten pariovien kautta.  Näin kesät talvet eikä ikkunan pesemiseen ollut tarvetta.

Tyttö oli monesti seurannut sivusta, kun Jussi kengitti hevosia.  Tämä seisoi selkä hevosen päätä päin, otti kavion jalkojensa väliin, irrotti vanhan rautaisen kengän kaviosta, vuoli liiaksi kasvaneen sarveisaineen pois ja nakutteli rautanauloin uuden kengän paikoilleen.  Työtä oli kiehtovaa katsella.  Otteet olivat rauhalliset, työkalut ulottuvilla, työn kulku tarkoin harkittu ja osaaminen ilmeinen.  Hevoset antoivat
kavion toisensa jälkeen sepän työstettäväksi.  Eläimet olivat rauhallisia ja näyttivät täysin luottavan siihen,että seppä tiesi, mitä teki.

Ihmetellen piti seurata myös sitä, kuinka ahjossa punahehkuiseksi kuumentunut rauta alkoi elää Seppä-Jussin käsissä ja muovautui milloin hevosenkengäksi, milloin hiilihangoksi, milloin saranoiksi, jopa tuuliviireiksi.  Tuskin oli tavaraa, mitä Seppä-Jussi ei pystynyt takomaan.

Talo törrötti rinteessä vasemmalla.  Rinne oli tien reunassa tuettu kivenlohkarein.  Lohkareiden välistä työntyi vatukkoa ja nokkosia.  Villivadelmat punersivat kypsinä ja houkuttelevina, mutta nokkosten läheisyys piti satunnaiset noukkijat loitolla.

Talosta tulosuuntaan oli pieni, aidattu haka.  Olgan ja Jussin pari lehmää, lampaat ja hevonen laidunsivat siinä aika ajoin.  Nurmi vihersi elinvoimaisena, eläinten lyhyeksi parturoimana.  Ainoastaan nokkoset, ohdakkeet ja muutama muu eläinten hylkimä kasvi törrötti samettisella nurmella maasta pilkottavien kivenlohkareiden kera.  Hakaa kiersi näreinen, ajan patinoima riukuaita.  Halkaistujen kiertyneiden näreiden kuori oli irronnut ja roikkui harmaina repaleina odottaen lopullista putoamistaan.

Talo piirtyi vaaleana tummaa kuusikkoa vasten. Kirkkaanpunaiset pelargoniat koristivat lasikuistia.

Tällä kertaa tyttö kiersi kiltisti tietä pitkin vanhempiensa ja sisarustensa kanssa.  Normaalisti hän olisi kipaissut metsikön halki oikopolkua pitkin.  Ei tarvinnut pelätä myöskään talon kukkoa.  Aikuisten läsnä ollessa se ei ärhennellyt, mutta lapsia pyrki hätyyttelemään.  Jos kukko oli pihalla, mutta Olga-täti  ei, oli turha yrittää pihapiiriin.  Kukko, oivallettuaan lasten läsnäolon, oikaisi kaulansa pitkälle etukenoon, levitti siipensä ja syöksyi kiekuen ja sähisten juoksujalkaa lapsia kohti.  Viimeistään siinä vaiheessa meni lapselta kuin lapselta sisu kurkkuun ja pakoon ampaistiin niin että hippulat vinkuivat.

Jännitys kutkutti vatsan pohjaa.  Olgan ja Jussin talossa oli monta mieltä kiehtovaa asiaa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti