torstai 24. tammikuuta 2013

 Barbien puku on ommeltu hääpuvun ylijäämäkankaista.
Kertomus jatkuu ....

Tapahtunutta ei muuksi muuttaisi, mutta väistämätöntä voisi viivyttää.  Koti oli viimeinen paikka, mihin tyttö nyt halusi.  Onneksi ei ollut vielä ruoka-aika eikä ilta.  Lantakärpästen kiihtyvä surina havahdutti huomaamaan, että edessä olisi kaunis kesäpäivä.  Kotiinpaluu toisi mukanaan rangaistuksen, ehkä kotiarestin.  Tänään ei missään tapauksessa saisi olla arestipäivä.

Tyttö suunnisti huussin takaisen metsikön läpi.  Maasto oli vielä aamukasteinen.  Aluskasvillisuus tarttui tamineisiin ja kostuttu niitä.  Sammaloituneet kivet, kaatuneet puunrungot ja pudonneet karahkat estivät etenemistä.  Pienelle, kolmivuotiaalle, osa esteistä oli ylitsepääsemättömiä.  Ne oli pakko kiertää.  Aikansa metsän pohjaa koluttuaan tyttö kömpi soratietä reunustavan ojan pohjalta pientareelle.  Vasemmalla tulisi koti vastaan, oikealla odotti kaunis kesäpäivä.  Kengät kääntyivät oikealle.

Hiekkatietä pitkin tarpominen tuntui tylsältä.  Tyttö kirmaisi yli tien, painui ojan pohjalle ja kapusi pellon pientareelle alittaen pellon laitaa kiertävän piikkilanka-aidan.  Nopea silmäys selvitti, ettei pellolla ollut eläimiä.  Lehmät olivat arvaamattomia, sonneista puhumattakaan.  Lampaat ja hevoset olivat helpompia.  Ne väistyivät, eivätkä lähennelleet lehmien ja sonnien tavoin, kunhan itse pysytteli loitommalla.  Jalat pinkaisivat juoksuun.  Eläinten parturoima heinikko oli lyhyttä eikä estänyt etenemistä.  Pyrähdettyään pienen matkaa tyttö rauhoittui kävelemään.  Suolaheinän punaiset kukinnot työntyivät maasta.  Siellä täällä näkyi ketunleivän valkoinen kukka.  Käsi kahmaisi tukon sekä suolaheinää että ketun leipiä.  Lehtien suolaisuus tuntui kirpakkana kielellä.

Olisikohan pelllon pientareella jo kypsiä mansikoita.  Jospa nyppäisi tuosta timoteiheinän varmuuden vuoksi mukaan.  Ajatus heinällisestä ahomansikoita matkaeväänä herautti veden kielelle ja kiritti tytön uudelleen juoksuun.

Jokunen kesän lämmön kypsyttämä, punainen mansikka löytyi pientareelta. Tyttö pujotti hartaana marjan kerrallaan heinään.  Noukkiessaan hän hoki; ei raakoja, vain kypsiä - ei raakoja, vain kypsiä.  Heinän täytyttyä sormet sujauttivat pari tummanpuhuvaa, kypsää marjaa suuhun.  Kieli litisti ne kitalakea vasten ja tyttö antoi voimakkaan maun viipyillä suussa ennen kuin nielaisi.  Hän nosti heinän kaksin käsin molemmista päistä lähelle sieraimiaan ja hengitti syvään.  Ahomansikan aromi tunkeutui sieraimiin.  Tyttö imi tuoksua itseensä nauttien, lähti sitten etenemään pellon piennarta.  Mansikkaheinä heilahteli askelten tahdissa ja pomppi hyppyaskelten myötä..............

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti