Korviin kantautui lähestyvän polkupyörän ääni. Pyörä pysähtyi kohdalle, mies katsahti itkuiseen tyttöön. "Mikäs pikkuisella on hätänä?" Tyttö tavoitti selittää, että mummon mökki oli hävinnyt. Jospa etsittäisiin yhdessä, tuumasi mies, kappasi tytön syliinsä ja nosti istumaan miesten pyörän rungon päälle. Mies, iso, vahva ja vaalea, tuoksui metsältä ja tupakalta. Maailma näytti erilaiselta korkealta, pyörän rungon päältä katsottuna. Ilmoittele, kun mummon mökki ilmestyy näköpiiriin, sanoi mies ja polkaisi pyörän liikkeelle. Tyttö katseli kiinnostuneena ympärilleen. Itku oli unohtunut tien poskeen. Miehen ote oli turvallinen, matka joutui ja maisemat vaihtuivat.
Tuolla, hihkaisi tyttö. Tuolla näkyy samanlainen talo kuin mummon pihapiirissä. Mummo ei asu tuossa talossa, vaan pihamökissä. Mummolla on siinä hellahuone. Mutta iso talo on samannäköinen kuin tuo tuolla - alaosa punamultainen, laipioiden välinen kolmio keltainen.
Mies polkaisi pyörään lisää vauhtia ja kaartoi talon pihaan, nosti tytön pyörän rungolta, kapusi portaat ulko-ovelle ja kolkutti. Tyttö seisoi pihalla uteliaana ympärilleen vilkuillen. Ulko-ovi avautui ja mies keskusteli kotvan oven avanneen talon isännän kanssa. Jospa jäisit tänne vähäksi aikaa, kun sedän pitäisi joutua töilleen, ehdotteli isäntä. Meillä on melkein samanikäinen tyttö ja voisitte leikkiä keskenänne. Tyttö ei olisi halunnut erota pyörämiehestä, joka tuntui turvalliselta. Hän huomasi oven raossa vaaleatukkaisen, lettipäisen tytön. Tytöllä oli kaunis pyhämekko. Tämä vaikutti vanhemmalta, ehkä isoveljen ikäiseltä. Sisällä on nukkekotikin. Voisitte leikkiä sillä sen aikaa, kun soitan pari puhelua, jatkoi isäntä.
Nukkekoti? mietti tyttö. Hän ei edes tiennyt, mikä nukkekoti oli. Vastarintaan käpertynyt keho laukesi ja tyttö oli valmis jäämään taloon, nukkekodilla leikkimään.
Tyttö astui sisälle taloon. Eteen avautui aula ja aulan takaa suuri sali pitsiverhoineen, sohvaryhmineen ja kristallikruunuineen. Taulut peittivät ornamenttikuvioisia tapettiseiniä, tummanruskeat pöydän pinnat kiiltelivät pitsiverhojen läpi siivilöityvässä kesäauringossa. Matot eivät olleet räsymattoja, vaan lyhytnukkaisia, kuviollisia, monenkirjavia.
Tyttö pysähtyi silmät pyöreinä keskelle aulaa ja olisi jäänyt siihen, ellei isäntä olisi ohjannut häntä sivummalle
tyttärensä huoneeseen. Huone oli kaunis, nukkeja loikoili siellä täällä ja pienellä pöydällä oli - nukkekoti.
Nukkekoti oli kuin pieni talo, josta puuttui yhdeltä sivulta ulkoseinä. Huoneet oli kalustettu pienen pienin huonekaluin. Nukkekodissa asui pikkuperhe, isä, äiti ja kaksi lasta. Perheenjäseniä voi siirrellä huoneesta toiseen, kalustusta vaihdella. Tyttö oli innoissaan. Aika kului kuin siivillä.
Huoneen ovi aukeni. Ovella seisoi isä talon isännän ja poliisimiehen kanssa. Sekä isä että isäntä olivat ottaneet yhteyttä poliisiin. Isä oli tullut poliisin mukana tarkistamaan, että kyse oli juuri hänen kadonneesta tyttärestään. Tyttö pinkaisi isän kainaloon. Hirvitti hiukan. Olisiko isä kiukkuinen. Ei toki - isä kappasi tytön syliinsä ja kiiteltyään talon isäntää ja hyvästeltyään, kantoi tämän poliisipirssin takapenkille. Poliisisetä istahti ohjauspyörän taakse, käynnisti moottorin ja totesi: Tämä tyttö viedäänkin oikein kruunun kyydillä kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti